Flunssa motivaation lähteenä

Nämä parantavat ja lämmittävät säteet otan aina ilomielin vastaan!

Hengityksen rohinaa, rään helinää, kurkun turvotusta, äänihuulien vinkunaa ja aivastusten saattelemaa epätoivoa: loppuuko tämä ollenkaan? Nämä ainesosat ovat olleet minun edellisen viikon rakennusmateriaaleina. Pikku hiljaa hiipien se alkoi maanantaina ja keskiviikkona oli jo kovasti voimissaan -flunssa! Olin säilynyt kaikilta edellisiltä taudeilta syksyn varrella, joita lähipiirini ihmiset olivat sairastelleet (lukuun ottamatta yhtä mahatautia). Näin ollen pitihän sen osua kohdalleni juuri silloin, kun sitä vähiten odotti tai halusi. Niin sekosi pieni elämäni. Kiire katosi ja aikataulut sekä suunnitelmat menivät uusiksi. Tauti ei todella kysy lupaa tullessaan!

Aktiivisena kuntoilijana sekä tietynlaisena ”terveysintoilijana” toivon, että malttaisin odottaa parantuvani kunnolla. On myönnettävä, että nämä terveyden tilapäiset muutokset ainakin minun kohdallani laittavat elämän arvot ja asenteet uuteen järjestykseen. Jotain positiivista sairastelussa on myös tietynlaisen "buustin" ja motivaation lisääntyminen elämässä. Kun on muutaman päivän maannut sängyssä ja niistellyt, on helpompaa löytää niitä elämän pienimpiä nautintoja sekä fiilistellä terveyttä!

Voi tuota lenkin riemua :D

Tämän viikon vanhan kuvan fiiliksiin kun pääsis!

Sitä tämä on, elämän kaikilla osa-alueilla, motivaation uudelleen löytämistä ja nostattamista. Tietyt tavoitteet ja ihanteet synnyttävät hetkellisen ”buustin” jostakin. Joskus innostus pysyy pidempään, joskus se katoaa hyvinkin nopeasti. Niin se vain tuntuu olevan.

Näin flunssaisena ja pikkuisen vähempivoimaisena toivon, että muistamme tsempata ja välittää toisistamme!  Mikään ei ole parempaa kuin kaverin tai läheisen piristävät sanat tai hyväntahtoinen ele. Kerrotaan vilpittömästi toistemme aidoista hyvistä puolista. Nautitaan terveydestä ja tehdään asioita elämän hyvien pienienkin asioiden eteen.

Ihanaa lauantaista päivää kaikille!

Toivottaen

Sarlotta

Kevätauringossa kohti unelmien sorvia

Viikot vaihtuvat niin pikaisesti, että tuntuu kuin jatkuvasti olisi maanantai. Kesä on jo nurkan takana ja aurinko saa ainakin mut kuplimaan onnesta. Enkä tosiaan ole ainoa. Olin eräs kaunis arkipäivä kävelyllä, kun sain matkanvarrella lenkkiseurakseni kehitysvammaisen miehen. Fiilistelimme yhdessä auringonpaistetta ja herra tuumasi, että sää on niin kaunis, jotta tekisi kokoajan mieli tyttöystävän kanssa rakastella. Lisääntyvä valo lienee saanut jo rakkaushormonit jylläämään! ;)

Mahtava vuodenaika on minulle myös osaltaan haasteellinen. Meidän pikku nyytti on kasvanut ulos vanhempainvapaasta ja mulla on edessä työelämään paluu. Olen jo jonkin aikaa kaivannut ihan mielettömästi omaa elämää kodin ulkopuolella. Haluan normaaliin rytmiin ja mukaan yhteiskuntaan, osaksi ikuisesti pyörivää oravanpyörää. Haluan käyttää aivojani ja keskustella päivisin aikuisten ihmisten kanssa. Haluan olla kiireinen ja nauttia ansaitusta vapaapäivästä. Haluan syödä muovipurkista evässalaattia ja tuntea työpanokseni olevan merkityksellinen myös muille kun perheelleni. Kaipaan haasteita ja haluan päästä saavuttamaan työelämässä enemmän. Ja eniten kaikesta, tahdon palkkapäivän.

Viimeisiä opintoja vedellään ja tavoitteena on valmistua koulusta kevään aikana. Työnhakuprosessi on käynnistetty ja sitä oikeaa etsitään. Vaikka kyseinen projekti on tavallaan melko raskas, on siinä hyvääkin. Tämä ajanjakso tuo mieleen sinkkuaikojen parhaimpia iloja. Yksin ollessa oli herkullista ja jännittävää miettiä, että mun elämä saattaa tavallaan muuttua hetkessä. Makustelin, että voin rakastua öljysheikkiin ja löytää itseni rahakasan päältä, palatsista, Arabiemiraateista. Tai kampaamasta hiuksiani suloisesti kuluneelle mosaiikkilattialle vehreydessään kukoistavalla rakkaimpani omistamalla viinitarhalla Italiassa. Tai istumasta umpirakastuneena Helsingin yössä, vaaleassa kuutamossa, opiskelijapoikaystäväni soittaessa perintökitarallaan hemaisevia balladeja pienellä parvekkeellaan. Kaikki oli mahdollista. Nyt, muutamia rajoitteita unohtamatta, on jälleen paljon kysymysmerkkejä, jotka voi maalata omin toivein mahdollisimman ihanteellisiksi. Lukiessani työnhakuilmoituksia, matkustan mielikuvassani työpaikalle ja sovittelen itseäni kyseiseen, haettuun rooliin. On mahtavaa innosta puhkuen kirjoittaa hakemusta ja lähettää Cv, valvoa yöt ja miettiä osuuko tämä paikka nyt minulle. Kauheinta on saada posti, joka kertoo ettei valinta osunut tällä kertaa valitettavasti teihin.

Ei hiosta ympärillä itämainen lämpö, ei tunnu pepun alla kolikkovuori eikä jalkapohjissa ajanpatinoimat laatat. Ei ole kitaraa eikä opiskelijapoikaa.  Todellisuudessa on kainalossa suurisydäminen ja turvallinen maalaispoika ja haaveissa se Oikea työ. Työ ei varmaan realistisesti katsottuna ole ensiosumalta unelmaduuni, mutta uskon sen vievän mua ainakin eteenpäin. Vielä minä pääsen hyvän sorvin ääreen. ;)

                       Aurinkoista kevättä meille kaikille ja onnea matkalle kohti unelmia! <3

                                                               Jenny

Lauantainen keskiviikko tai hoputon hetki tomerassa tiistaissa

Olin eilen väsynyt. Niin väsynyt kuin neljän tunnin yöunet nukkunut äiti voi olla. Suoriuduin kuitenkin mallikkaasti työpäivästäni. Pääsin jo ennen iltapäivää, sillä olin mennyt aamuvuoroon. Työpäivän jälkeen kaahasin hakemaan toista lasta tarhasta korvalääkäriin. Huomasin, että ajoneuvoja oli liikaa liikenteessä ja risteykset liukkaita. Juoksin parkkirahan automaattiin ja lapsen lääkärin tutkimustuoliin. Tohtori oli ystävällinen ja nopea. (Terveystalon hissi puolestaan hidas, suorastaan mateleva.) Korvalääkäristä kaahasin tarhaan ja otin toisen muksun mukaan. Juoksin lasten kanssa ruokakauppaan ja ruokakaupasta höyrysin kotiovelle. Kotona kiire jatkui välipalapöytään asti.

Istuessani kahvikuppini ääressä sydän hakkasi ja kuppi tärisi kädessä. Kiire, kiire. Lapset hörppivät maitojaan ja lusikoivat eilisen päivän mustikkarahkaa suihinsa tyytyväisinä. ”Pyölät ne pyölivät ympäli, ympäli…” He lauleskelivat ja iloitsivat pojan lääkäriltä saamasta makeasta vihreästä muovitikusta. Yhtäkkiä lasten kiireettömyys löi minua höyrypäätä keskelle kasvoja. Ihan naurahdin ääneen kun huomasin ajattelevani ”että mihinkäs mulla nyt onkaan hoppu?”. Ei ollut seuraavaa paikkaa tai aikaa sovittuna. Iltaan oli vielä pitkä aika, päivällinen salaatteineen valmiina jääkaapissa ja mieskin oli luvannut tulla työpäivän jälkeen kotiin (eikä mennä raksalle).

Lämmitin viikonloppuna leipomiani ”muffinssisämpylöitä” mikrossa. Tein itselleni ja lapsille herkulliset sämpylämyffinit ja kaadoin kahvikuppiin lisää lämmikettä. Pyöräytin olkapäät kerran ympäri –vanne pään ympärillä löystyi kuin itsestään. Juhlallista! Löysin jotain ihmeellistä, rentoutta ja mielenrauhaa keskellä viikkoa! Oli mahtavaa löytää oma itsensä leipä suussa keskellä viikkoa kokemassa samaa vapauden ja mahdollisuuden tunnetta kuin viikonloppuna. "Alettaisko me lukemaan kirjaa vai lähdettäskö ulos pulkkamäkeen? Leivotaanko vai leikitäänkö legoilla?"

Arki on niin kellotettua, että siihen on tottunut. On viiden päivän arkielämä ja kahden päivän viikonloppuelämä. Tuosta tiistaisesta hetkestä viisastuneena päätin tästedes ladata kiireettömyyttä myös täpötäysiin arkipäiviin. Mahtavaa jos pieni pala lauantaita mahtuukin kiireisen keskiviikon keskelle. 

Tällaista tuikitärkeetä ajattelin siis eilen ja kirjoitan tänään. Lauantaista keskiviikkoa kaikille! 

-Janika-

Kuinka meille(kin) osui ihmelapsi?

Päätimme tässä eräänä viikonloppuisena iltana extemporé, että olisi mukava viettää ilta kaksin ilman mini-ihmistä. Olimme jo jonkun aikaa miettineet, josko pikkunupun voisi laittaa yökylään. Aiemmin en ollut raaskinut, mutta nyt ajattelin rohkaistua. Lähipiiristä löytyi tuttu ja turvallinen ihminen, joka lupasi ottaa meidän vauvelin huostaansa illaksi ja yöksi. Yhtä nopeasti kun ajatus yöhoidosta oli mieleen tullut, pakkasin tytölle laukkuun vierailulle tarvittavat tarvikkeet ja veimme tirpukan parin kilometrin päähän ensimmäiselle pidemmälle retkelleen. Lyhyt välimatka auttaisi, jos ikävä iskisi kesken yön.

Luottavaisin mielin jätin mun maailmani hyviin käsiin hoitoon. Kotona tosin piti vähän tirauttaa selaillessani puhelimesta nuppuseni kuvia. Alkuun jopa vähän  kaduin koko juttua. Luin netistä lapsensa menettäneen äidin tarinaa ja mulle tuli huono omatunto siitä, etten viettänyt aikaa oman vauvani kanssa kun mulla sellainen on. Voi luoja miten paljon mä sitä pentua rakastan! Psyykkasin itseni uskomaan, että ilta on ansaittu ja annoin mennä. Sain söpön kuvan, missä mini oli tyytyväisenä untenmailla. Vietimme vapaa-aikaa muksusta ja olipas luksusta rättiväsyneenä nukkua koko yö nousematta kertaakaan! Lapsen syntymän jälkeen mä en ole viettänyt yötäkään yhtä soittoa höyhensaarilla.

Ihme seisoo.

Aamulla ajelin hakemaan tytön kotiin. Oli ihanaa nostaa syliin onnellisesti hymyilevä lapsi. Yökin oli kuulemma mennyt muutamia heräilyjä lukuun ottamatta kelvollisesti. Ja kuulemma uudestaankin saa viedä! Onneksi on olemassa tällaisia paikkoja! Muiskis vaan sinne ;)

Ihme makaa.

Pieni ero vauvasta sai mut lovettamaan häntä vielä hurjemmin. Tuo rimppakinttuinen, kaksihampainen nöpönenä on niin rakas, että enpä joskus olisi voinut kuvitella jotakin niin paljon rakastavani. Ei ole kovinkaan montaa vuotta kun ajattelin, että en edes omaa jälkikasvua ikinä halua. Tykkäsin lapsista, mutta mulla ei ollut tarvetta mennä varta vasten paikkoihin ,jossa oli pieniä ihmisiä. Olin kai saanut lapsena ja teini-iässä yliannostuksen pienokaisista. Vasta kun Janikalle syntyi esikoinen, mun kummipoika, silmäni aukenivat. Siskon juniori iski suoraan sydämeen. Hän vaan on ollut niin äärettömän suloinen ja jotenkin kuin oma! Aloin lämmetä ajatukselle, että mulla olisi joskus ikioma vauva.

Ihme vatsassa viikko ennen syntymää.

Viime huhtikuussa musta sitten tuli äiti. Ja minähän sekosin. Olen oman lapseni ihmeellisyydestä kertoileva ylpeä äiti-ihminen, jonka Instagram-tili on pienokaisen kuvia pullollaan. Mulla on varmaan joka päivältä vähintään yksi kuva tyttärestäni. Tyttö syö, nukkuu, kylpee, istuu, seisoo, hymyilee, juttelee tai on muuten vain niin rakastettavan söpösti, että hetki tulee ikuistaa. Pieneksi käyneet suloisimmat vaatteet ja ensimmäinen tuttikin on tallessa. Täytynee lapsen täysi-ikäisyyteen mennessä hankkia säilytyskontti, mihin kaikki muistot saa mahtumaan. Kuvista puhumattakaan. Saankohan niitä ikinä laitettua jotenkin järkevästi albumeihin?

Ihme ja ensimmäinen äitiselfie.

Joskus nauroin jalkapallokentän reunoilla istuville omaa jälkikasvuaan kannustaville vanhemmille ja pohdin, kuinka ne aina jaksavat kullannuppujensa peleissä kiertää ja ylpeydellä omiaan tsempata. Nyt voin painaa pään rintaan ja nöyrästi myöntää, että taidan olla just semmonen. Hyvänen aika, meidän lapsihan on erityinen! Kuinka meille(kin) osui ihmelapsi? Vaan näin kai sen pitää ollakin. Enpä taida olla ainut äiti, jonka silmäkulma kostui kun oli ensimmäisen kerran kullanmurustaan erossa?  Vanhemmuus on vallattoman mieletöntä. Ollaan kiitollisia, onnellisia ja ylpeitä siitä.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... Hän on niistä suurin <3

                         Onnellista päivänjatkoa! Rakkaudesta mun sydänkäpyyni; Jenny

Ystävänpäivän inspiraatio sekä kurkistus yhden naisen pyhimpään

Inspiraation lähde valmiina lopputuotoksena

Koin tänään inspiraation. Tietenkin juuri silloin, kun koulutehtävät odottivat tekijäänsä ja työhakuprosessin uudet kohteet etsijäänsä. Minut valtasi sisustusvimma, joka sai alkunsa simpukasta, joka oli jo pitkän tovin lojunut vaatekaappini kätköissä. Vasta nyt huomasin ja osasin hyödyntää sen todellisen kauneuden.

Siinä innostuksen nostattamien sydämen pamppailujen keskellä myllersin pienen valtakuntani aivan uudenlaiseen uskoonsa. Opiskelijabudjetilla haalitut/ löydetyt/ saadut/ lainatut/ kasatut tavarat ja huonekalut löysivät uuden paikkansa ja tarkoituksensa.

Aina ei tarvitse suuria summia ja design-tavaroita, jotta voi luoda ympärilleen oman näköisen paikan. Täälä on mun hyvä elää ja hengittää!

 

Vanhasta laatikosta tuli kätevä "ehostus"paikka. Taulut odottavat vielä täyttöään.

Hyvää ystävänpäivää kaikki rakkaat lukijat <3

toivottaa Sarlotta

Laulutaidosta yritysvierailuihin

Viikko reissun päällä vierähti. Ihanasti ja oikein nopeasti se menikin. Aika kului töitä hakiessa, shoppaillessa, ihanien ihmisten kanssa hengaillessa ja kahvitellessa. Mikä sen parempaa. Tein niin ihania piristäviä vaatelöytöjä mustan täyteiseen vaatekaappiini. Nyt kevät saa tulla!

 

Tämä päivä alkoi upealla auringonnousulla, mikä loi koulumatkaan aivan uudenlaista fiilistä. Aurinko värjäsi jäänsinisen pilvettömän taivaanrannan punaisen eri sävyihin. En harmikseen saanut otettua kuvia, kun oli niin kiirus ja sormet olisi jäätyneet!

Kova kiire johtui yritysvierailulle lähdöstä. Kuten aina, niin tänäänkin oli otettava tossua toisen eteen kovalla vauhdilla. Onneksi kerkesin perille. Tosin kädet ilmassa heiluen ilmoitin tulostani, juuri ennen kuin muut meinasivat hurauttaa karkuun koulun pihasta. Kyllä hieman nolotti. En ymmärrä, olin herännyt oikein monta tuntia aikaisemmin. Koskaan en osaa olla ennen sitä viimeistä minuuttia paikalla. Dääm. Nyt ei syy "melkein" myöhästymiseen, ollut pelkästään minussa. Kelloni oli minuuttia vaille lähdön autoon saapuessani. Taisi kuskilla olla vissiin hoppu!

Kävimme vierailuilla kolmessa täysin erilaisessa tehtaassa. Yksi valmisti ikkunalaseja, toinen kaikenlaisiin työkoneisiin hyttejä ja kolmas metallisia laitteita sekä osia. Mielenkiintoisia kohteita kaikki. Mahtavaa oli huomata kuinka erilailla sai irti vierailusta, verrattaessa opintojen ensimmäisinä vuosina tehtyihin tutumiskäynteihin. Näköjään jotakin on jo jäänyt mieleen koulun penkiltä! Tehtävänämme oli miettiä oppitunneilla käytyjä asioita käytännön toteutuksessa. Kuinka hyvin yritykset olivat hyödyntäneet tiettyjä toimintamalleja. Löysimmekin paljon opintoihin liittyviä onnistuneita kokonaisuuksia ja ratkaisuja.

Ikkunatehtaan varastossa. En ollut koskaan ennen nähny näin isoja laseja!

Kaikesta seisoskelusta ja tutkailusta sain alaselän ja jalat kipeiksi. Sain vielä tallustaa puoli tuntia koululta kotiin. Matka taittui kyllä mukavasti auringonsäteistä nauttiessa ja alaselän kipu hälveni jo alku matkasta. Jalat olivat kumminkin muusia päästyäni kämpälle. Syömisen, pienen lepuuttelun ja laulutuokion (sori naapurien korvat) jälkeen päätin vielä jumppailla hetkisen.

Nyt jo väsyneeseen suihkun raikastamaan mieleeni juolahti.. Tietäisikö joku hyvää laulunopettajaa Ylivieskasta? Olisi kiva oppia hallitsemaan ääntä hieman. Myös näin ajatellen lähimmäisiä ja naapureita se olisi viisasta. Jotta he eivät joutuisi kärsimään minun pakollisesta laulamisen tarpeesta, nimittäin se iskee aina välistä.

Totta tosiaan, se on viikonloppu taas edessä. Nauttikaa ihmiset!

- Sarlotta

Kevättä ja psylliumia

Tänään sen tunsi jo. Tai oikeastaan sen on aistinut jo muutamana päivänä aiemmin: kevät on täällä! Odotan vatsanpohjan kutkutusta, minkä ensimmäiset jalkakäytäville ilmestyvät asfalttiläikät ja paljaat ojanvierukset saavat aikaan. Odotan pitkästä aikaa  lämmittäviä auringonsäteitä talven pimeyden valkoiseksi värjäämällä iholla. Odotan ensimmäisiä leskenlehtiä ja hiirenkorvia koivun oksilla. Ja mikä mahtavinta, niihin ei enää ole paljon aikaa!

Kevätfiiliksissä siivosin tässä yksi päivä keittiön kaappeja ja käsiin osui psylliumia. Siitä innostuneena päätin kokeilla jotain uutta vähähiilarista ruokareseptiä. Löysin näppärän munakasrullan ohjeen, mikä maistuikin hyvältä.Tosin ens kerralla pitää kokeilla lihatäytettä kastikkeella, jäi vähän aneemiseksi makuelämykseksi täyte kasvis-raejuusto-kombolla. Pohja oli niin hyvää, että tein siitä vielä "tortilla"-pohjia, joihin laitan väliin fiiliksen mukaan mitä sattuu. Ajattelin jakaa ohjeen tänne, jos joku haluaa kokeilla. Perunakuidun korvasin perunajauhoilla. Psylliumin ansiosta rakenteesta tulee kiinteämpi.

Munakasrulla:

 Pohja:

4 isoa kananmunaa
2dl maitoa  
1/3dl perunakuitua /minä:perunajauhoja  
2tl psylliumia*  
1 sipuli
1 porkkana raastettuna
1tl suolaa

              
 Täyte:
              Mitä mieli tekee!
                
               Minä laitoin tällä kertaa:
               250 g pannulla paistettuja, maustettuja kasviksia
               2 dl raejuustoa

Pohjan ainekset sekoitetaan kaikki yhteen, kaadetaan leivinpaperoidulle uunipellille ja paistetaan 200 asteessa uunin keskitasolla kunnes pinta on saanut hieman ruskeaa sävyä. Pohjan kypsyessä on aikaa tehdä täyte. Valmiin pohjan päälle levitellään täyteainekset ja rullataan herkku kääretortun malliin.

 

Psyllium oli saanut istua kaapin hyllyllä paria kertaa lukuunottamatta viime talvesta, jolloin me Sarlotan kanssa tutustuimme siihen. Lähes vuosi sitten muutamana päivänä join veden mukana jauhetta suoliston hyvinvoinniksi, kunnes tuli stoppi. Tiedä vaikuttiko raskaus asiaan, mutta pieniltä munilta nielussa tuntuneet siemenet ällöttivät liikaa. Ruoan pitää maun lisäksi tuntua suussa hyvältä.

Vieläkään ei psyllium pääse osaksi jokapäiväistä ravintoa, mutta siitä on kiva kokkailla kuitupitoisempia gluteenittomia ruokia ja leivonnaisia. Psyllium on jänönratamon kuivattua siemenkuorta. Se hellii vatsaa ja sisältää runsaasti liukoista ravintokuitua. Pienet, mauttomat ja hajuttomat siemenet ovat hyvin kevyitä, 2 grammaan psyllium-jauhetta vaaditaan 1000 siementä. Psylliumia voi käyttää kuitulisänä esimerkiksi ummetuksen hoidossa. Jauhetta saa hyvin varustelluista päivittäistavarakaupoista.

Kuva:http://www.anitaspaardenwereld.nl/index.php/nieuws-menu/gezondheid-menu2/1131-combinatie-psyllium-en-magnesium-meest-effectief-tegen-zandkoliek

Tämmöisistä minikokoisista ryyneistä kirjoittelen näin kevään korvalla. Eikun pieniä munia nielemään, jos ei vatsa toimi! Mikäli löytyy hyviä Psyllium-reseptejä niin kiitollisena otan vastaan! Hyvää viikon alkua!
                                                
                                                                             -Jenny-

Säihkyvä aurinko ja perrrjantai!!!

Kiitos teille lukijoille kannustavista kommenteistanne, ihanista viesteistä ja kaikesta siitä positiivisesta palautteesta, jota olemme teiltä saaneet. Minulle tämän viikon läpivieminen on tuntunut lähes ylivoimaiselta, joten kaikki positiivisuus on tullut tarpeeseen! Kiitos! <3

Mitään vakavaa ei ole sattunut, tehtävää ja ajateltavaa on vain ollut niin paljon. Illalla "kone" ei ole meinannut millään pysähtyä, vaan ajatukset ja tekemättömät työt ovat pitäneet pitkään valveilla. Ja kuten usein olen huomannut, valvominen ja väsymys eivät ainakaan helpota tekemättömien töiden listan lyhenemistä. Minusta tulee yliherkkä yliväsyneenä. Pillitin eräänä iltana muun muassa sitä, että olen niin huono äiti. Huono äiti erityisesti siksi, että varhaiskasvatuksen ammattilaisena pidän lapsiani päivät päiväkodissa. Olin lukenut ennen tätä itkukohtausta sosiaalisessa mediassa leviävän kirjoituksen ”Mitä päiväkodissa oikeasti tapahtuu” (Piia Collan). Itse en Piian kuvaamaan järkyttävyyteen ole tavannut, mutta itkin silti. Lastemme päiväkodissa henkilökunta on ihanaa ja ammattitaitoista, MUTTA siltikin vollotin. Ehkä surin myös niitä lapsia, jotka todella viettävät päivänsä kiireen ja väsymyksen turhauttamien ammattilaisten hoidossa. On varmaa, että kun lapsista säästetään, meitä kaikkia äitejä itkettää. Kunpa päättäjissä olisi enemmän äitejä tai meitä, jotka teemme työksemme tulevaisuutta. Huoh!

Raskaasta viikosta selvinneenä olin hyvin iloinen kotiin päin ajellessani. Taivaalla mollottava säihkyvän kirkas luonnonilmiö ei ainakaan vähentänyt hyväntuulisuuttani. Mieliala ei laskenut vaikka kotona odottikin kuuraamaton wc ja viikkaamattomat pyykit. Yritin olla huomaamatta myös keittiössä kummittelevat tiskit ja myslinmurut lattialla. Määrätietoisesti ajattelin vain ulosmenoa: raikasta ilmaa, aurinkoa sekä sinistä taivasta ja nauravia lapsiani. Pakkasin eväskassiin termospullollisen lämmintä kaakaota, Meriläisen leipomon jättisuuria vaniljapullia sekä tummaa suklaata ja kaahasin hakemaan miestä ja lapsia päiväkodilta. Edessä oli laatulaskuja ikiomien aarteideni seurassa -naurua, suukkoja sekä lumen natinaa! 

Tontilla merimaisema melkein häikäisi väsyneen työläisen.

Nyt hyvin laskeneena kirjoitan tätä postausta. Lapset leikkivät pikkulegoilla rakentamillamme ”aluksilla”. Neljään päivään en ole ollut näin onnellinen. Kohta lähden hakemaan raksalta sen, joka saa jakaa tämän illan tyytyväisen vaimonsa kanssa. Voihan vaniljapulla! 

 

Löysimme eväspaikan, jonne auringon viimeiset säteet ylsivät.

Kaakaopullo jäähtyi hyvin hangessa.

Näiden auringon kultaamien kuvien myötä toivotan kaikille rentouttavaa ja tyytyväistä viikonvaihdetta!

<3: Janika

Pinnan alla!

Olimme eräänä sunnuntaina siskokset viettämässä hauskaa iltapäivää veden alla, Oulussa. Hieman jännittyneinä ajelimme Sarlotan kanssa Ylivieskasta Raatin uimahallille, missä treffasimme Janikan. Matka meni nopeasti kun muistelimme parin vuoden takaista Egyptin matkaa ja siellä tehtyä sukellusreissua, josta selviydyttiin molemmat hengissä! Porottavan auringon alla, kaukana kotoa, ei sukellustouhussa oltu yhtä tarkkoja kun alan parissa Suomessa. Parin minuutin perehdytyksen jälkeen saimme varusteet niskaan ja pomppasimme vuorotellen laivasta sukellusmatkalle oppaan mukana. Minulle alku oli hirvittävän hankala. Topakka opas neuvoi vain hengittämään suuhun työnnetyn kapulan kautta. Muuta minun ei tarvitsisi tietää. Sitten vain "Lets go!" ja pää työnnettiin veden alle. Paniikkihan siinä iski ja räpiköin väkisin itseni monta kertaa pinnalle. Vihdoin, kun kykenin jotenkuten sinnittelemään kamppeiden kanssa vedenrajan alapuolella, opas veti minut syvemmälle. Maailma pinnan alla oli aivan sanoinkuvaamattoman kaunis. Syvä hiljaisuus ja mieletön näky lumosivat niin, että ei enää ollut niin väliä vaikka olo ei sinänsä kovin turvallinen ollutkaan. Koskettelimme ihmeellistä, värisevää karvakasaa, kai merisiiliä, erilaisia kasveja ja pohjassa lojuvia simpukoita. Näimme värikkäitä eriskummallisia kaloja ja outoja kasveja. Ajoittain meinasi iskeä paniikki kun pintaa ei näkynyt, mutta luonnon kauneus vei mennessään. Kävimme noin seitsemässä metrissä ilman kunnon perehdytystä!

Odottelua uimahallin aulassa.

Raatin uimahallin aulassa tapasimme Oulun sukelluskeskuksen kouluttajan, Tomin ja hänen sukellusopas-oppilaansa Teemun. Alkuun meiltä pyydettiin täyttämämme terveysselvitykset. Normaalikuntoinen, terve ihminen voi sukeltaa turvallisesti.  Lääkärintodistuksella saattaa päästä mukaan, vaikka terveydentilassa olisikin jotain poikkeavaa. Vaihdoimme ajatuksia tunnelmista ennen kokeilua ja ensikertalainen, Janika sai kertoa omasta jännityksestään. Vaatteiden vaihdon ja peseytymisen kautta pääsimme allasalueelle.

Ennen sukeltamista saimme yllemme varustuksen. Ennakkoon antamiemme kokotietojen perusteella kukin löysi itselleen täydellisen sukeltajan asun. Märkäpuvun, maskin, räpylöiden ja selkään laitettavien ilmasäiliöiden myötä muutuimme muodollisesti pätevännäköisiksi sukeltajiksi. Kouluttaja-Tomin teoriatuokiosta suoriuduttuamme saimme luvan sukelluskokeilun allasharjoitteluun . Opettelimme veden alla tarvittavat viittomat ja sukelluksen perusohjeet. Kun kaikkien mieliin oli painunut muiden muassa sääntö, että pinnan alla tulee hengittää jatkuvasti tasaisesti, pääsimme itse asiaan -veteen!

Ennen sukellusta tulee tietää perusasiat.

Kouluttaja kertoi asiat selkeästi kuvien avulla, suomen kielellä.

Altaassa äärimmäisellä rauhallisuudella ja hyvin selkeästi kouluttaja opasti meille laitteiden käytön ja kunkin tuli vuorotellen suoriutua muutamista niiden toimintaan liittyvistä näytöistä onnistuneesti ennen syvemmälle pääsemistä. Kun regulaattori löytyi veden alta oikealla tavalla, maskin tyhjennys onnistui ja laitteiden peruskäyttö sujui, oli aika lähteä tutkimaan altaan pohjaa! Näkymä jäi auttamatta Egyptin merimaailmalle kakkoseksi. Simpukoiden sijaan pohjassa, kaakeleilla lepäsi syöty purkka ja kalojen tilalla näkyi erikokoisia alavartaloita. Mutta kokemuksesta jäi silti mahtava fiilis. Sukeltamisen ei tarvitsekaan olla hengellä leikkimistä! Ammattimaisen perehdytyksen ansiosta veden alla pystyi luottamaan laitteisiin.

Liian nopeasti aika tuli täyteen ja oli palattava maakravuksi. Lopuksi juttelimme kokemuksesta ja saimme paljon tietoa sukelluksesta. Jopa sukellusta pelännyt nynny-Janikammekin sai sisäisen merenneitonsa herätettyä henkiin! Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että voisi olla aika maagista saada suoritettua sukelluksen peruskurssi ja päästä turvallisin mielin tutkimaan eksoottisia maailman meriä lomaparatiiseihin. Tai ihan vain rauhoittua kiireiden keskellä veden taianomaisessa hiljaisuudessa kotimaan vetten syvyyksissä.

Lajista innostuneena haluamme suositella sukellusta nyt myös muille. Oulun sukelluskeskus tarjoaa normaalisti 50 euron hintaisen sukelluskokeilun Ponnarilla-blogin nimen varauksen yhteydessä mainittaessa 35 eurolla.  Hieno laji on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Pinnan alle pääsee varaamalla ajan Oulun sukelluskeskuksesta tai ottamalla suoraan yhteyttä osoitteeseen oulu@sukelluskeskus.fi .

 Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä pikakahvilla Mäkkärissä. Ällöttävästä kahvista huolimatta suuhun jäi iltapäivästä hyvä maku. Tämän haluaa maistaa uudelleen.

Mc Cafe.

Innolla uudenlajin pariin kannustaen;

Jenny sekä Janika ja Sarlotta


Lisätietoja sukelluksesta löytyy alla olevista linkeistä:
 http://www.sukelluskeskus.fi [1]
[2] http://www.virtaava.fi [2]
[3] http://www.facebook.com/oulunsukelluskeskus [3]