Lomalla, mutta lapset mielessä!

Blogi taitaa hieman nukkua, tai ainakin elää hiljaiseloa. Jenny on valmistunut insinööriksi ja aloittanut työnteon, Sarlottakin ahertaa uudella työpaikallaan. Naiset eivät tunnu nyt ehtivän blogin puolelle, mutta toivottakoon, että pian saamme postauksia kehiin!

Minä puolestani olen lomalla. Kyyneleet silmäkulmissa hyvästelin eskarini ja päästin heidät koulutielle –minun lainalapseni! <3 No, toiset haasteet odottavat ja kesäloman jälkeen tämä lastentarhanopettaja aloittaa työnsä uudessa päiväkodissa. Omat unelmat lastentarhanopettajantyöstä ovat täyttymässä,

joten työ kirjaimellisesti kutsuu minua loman jälkeen. Työt ja vapaa-aika on pidettävä erillään. Siksipä en kirjoita työpaikastani sen enempää. Koen lapsia yli kaiken rakastavana bloggarina sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena velvollisuudekseni kuitenkin mainita adressista, joka vastustaa päiväkotien ryhmäkokojen suurentamista! Hyvät lukijat, vierailkaa addressit.com sivustolla ja allekirjoittakaa kyseinen addressi. Linkki adressiin:

 http://www.adressit.com/varhaiskasvatuksen_tulevaisuus_ei_kasvaville_ryhmille 

Hallitus aikoo muuttaa päivähoidon lasten ja kasvatushenkilökunnan välisen suhdeluvun yli 3-vuotiaiden lasten osalta seitsemästä lapsesta kahdeksaan lapseen aikuista kohden! Hallituksen linjaus saa todella varhaiskasvatuksen ammattilaisen voimaan pahoin. Kunpa näkisivät herrat säästösuunnitelmissaan joskus niin alas, että ihan lapsen tasolle!!!

Tulen niin vihaiseksi tästä suhdeluvun muuttamisasiasta, että haen kupin teetä ja jatkan. Huoh! Tiedän tai oikeastaan olen aivan varma, että jokainen päiväkodissa työskennellyt kasvattaja tuntee kurjia tuntemuksia ja voimattomuutta päättäjien suunnitelman edessä. Päiväkodeissa kaivataan nykysuhdelukujenkin rajoissa lisäkäsiä ja läsnäolevia aikuisia! Olisi järjetöntä kiristää henkilökuntamitoitusta entisestään. Itse en kykene uskomaan, että tämä linjaus menee läpi. Meidän ns. hyvinvointiyhteiskuntamme ei voi olla niin sekaisin, että avuttomimmilta otetaan pois! Aijai kun kylmää ajatus, että hyvinvointia rakennettaisiin nurinkurin murtamalla perustusta. En edes halua kuvitella lasten arkea vielä nykyistä suuremmissa ryhmissä. En myöskään tohdi ajatella sitä, miten lujilla olisivat lapsia rakastavien varhaiskasvattajien sydämet hektisessä riittämättömyyden tunteiden täyttämässä päiväkotiarjessa. Aikaa ei olisi olla läsnä pienten ihanissa maailmoissa, ei voisi olla, sillä jo nykysuhdeluvuilla mennään mielestäni välillä liian tiukilla henkilökuntamitoituksilla. Tuleeko meistä kasvattajista kiireen kyynistämiä, lapsilaumaa paimentavia robotteja, jotka kirjaavat hienoja korulauseita päättäjien määräämiin lomakkeisiin??                                                        

Voi rakkaat lukijat, tehkää päivän hyvä työ ja lisätkää nimenne addressiin! Ei anneta päättäjien viedä enää yhtään lapsiltamme! Totuus on, että lapset tarvitsisivat ennemminkin yhden aikuisen lisää ryhmään, jos laadukkaasta päivähoidosta puhutaan. Laatu on läsnäoloa, huomiota ja kiireettömyyttä. Me kaikki sen varmasti tiedämme,  että aika on rahaa! Vaaditaan rahaa tulevaisuudelle –rakkaimmillemme! Vain yhden lapsen lisäys kasvattajaa kohti kuulostaa todella vähältä. Seitsemän tai kahdeksan, ei kai sillä nyt niin eroa ole?? Ei sen kummemmin kuin, että kolmen kasvattajan ryhmässä tämä tarkoittaa 24 lasta nykyisen 21 sijaan. Voin vakuuttaa, että vähänkin alkaa olla jo liikaa! Sitä laatua kiitos!!

<3: Janika

Loppuun vielä pari otosta puhelimeen tallennetuista kesäloman hetkistä. Olemme lasten kanssa ulkoilleet paljon sekä touhunneet arkisia juttuja. Viikonloput ovat täyttyneet juhlista, joten arki on maistunut ihanalta juhlareissujen ja herkuttelun jälkeen.

Hevoset ovat niin suuria ja ihmeellisiä.

Keski-Suomen metsäpoluilla,

Oulu on yllättävän kaunis. Näkymä Tuiran sillalta.

Kevätauringossa kohti unelmien sorvia

Viikot vaihtuvat niin pikaisesti, että tuntuu kuin jatkuvasti olisi maanantai. Kesä on jo nurkan takana ja aurinko saa ainakin mut kuplimaan onnesta. Enkä tosiaan ole ainoa. Olin eräs kaunis arkipäivä kävelyllä, kun sain matkanvarrella lenkkiseurakseni kehitysvammaisen miehen. Fiilistelimme yhdessä auringonpaistetta ja herra tuumasi, että sää on niin kaunis, jotta tekisi kokoajan mieli tyttöystävän kanssa rakastella. Lisääntyvä valo lienee saanut jo rakkaushormonit jylläämään! ;)

Mahtava vuodenaika on minulle myös osaltaan haasteellinen. Meidän pikku nyytti on kasvanut ulos vanhempainvapaasta ja mulla on edessä työelämään paluu. Olen jo jonkin aikaa kaivannut ihan mielettömästi omaa elämää kodin ulkopuolella. Haluan normaaliin rytmiin ja mukaan yhteiskuntaan, osaksi ikuisesti pyörivää oravanpyörää. Haluan käyttää aivojani ja keskustella päivisin aikuisten ihmisten kanssa. Haluan olla kiireinen ja nauttia ansaitusta vapaapäivästä. Haluan syödä muovipurkista evässalaattia ja tuntea työpanokseni olevan merkityksellinen myös muille kun perheelleni. Kaipaan haasteita ja haluan päästä saavuttamaan työelämässä enemmän. Ja eniten kaikesta, tahdon palkkapäivän.

Viimeisiä opintoja vedellään ja tavoitteena on valmistua koulusta kevään aikana. Työnhakuprosessi on käynnistetty ja sitä oikeaa etsitään. Vaikka kyseinen projekti on tavallaan melko raskas, on siinä hyvääkin. Tämä ajanjakso tuo mieleen sinkkuaikojen parhaimpia iloja. Yksin ollessa oli herkullista ja jännittävää miettiä, että mun elämä saattaa tavallaan muuttua hetkessä. Makustelin, että voin rakastua öljysheikkiin ja löytää itseni rahakasan päältä, palatsista, Arabiemiraateista. Tai kampaamasta hiuksiani suloisesti kuluneelle mosaiikkilattialle vehreydessään kukoistavalla rakkaimpani omistamalla viinitarhalla Italiassa. Tai istumasta umpirakastuneena Helsingin yössä, vaaleassa kuutamossa, opiskelijapoikaystäväni soittaessa perintökitarallaan hemaisevia balladeja pienellä parvekkeellaan. Kaikki oli mahdollista. Nyt, muutamia rajoitteita unohtamatta, on jälleen paljon kysymysmerkkejä, jotka voi maalata omin toivein mahdollisimman ihanteellisiksi. Lukiessani työnhakuilmoituksia, matkustan mielikuvassani työpaikalle ja sovittelen itseäni kyseiseen, haettuun rooliin. On mahtavaa innosta puhkuen kirjoittaa hakemusta ja lähettää Cv, valvoa yöt ja miettiä osuuko tämä paikka nyt minulle. Kauheinta on saada posti, joka kertoo ettei valinta osunut tällä kertaa valitettavasti teihin.

Ei hiosta ympärillä itämainen lämpö, ei tunnu pepun alla kolikkovuori eikä jalkapohjissa ajanpatinoimat laatat. Ei ole kitaraa eikä opiskelijapoikaa.  Todellisuudessa on kainalossa suurisydäminen ja turvallinen maalaispoika ja haaveissa se Oikea työ. Työ ei varmaan realistisesti katsottuna ole ensiosumalta unelmaduuni, mutta uskon sen vievän mua ainakin eteenpäin. Vielä minä pääsen hyvän sorvin ääreen. ;)

                       Aurinkoista kevättä meille kaikille ja onnea matkalle kohti unelmia! <3

                                                               Jenny