Kuinka meille(kin) osui ihmelapsi?

Päätimme tässä eräänä viikonloppuisena iltana extemporé, että olisi mukava viettää ilta kaksin ilman mini-ihmistä. Olimme jo jonkun aikaa miettineet, josko pikkunupun voisi laittaa yökylään. Aiemmin en ollut raaskinut, mutta nyt ajattelin rohkaistua. Lähipiiristä löytyi tuttu ja turvallinen ihminen, joka lupasi ottaa meidän vauvelin huostaansa illaksi ja yöksi. Yhtä nopeasti kun ajatus yöhoidosta oli mieleen tullut, pakkasin tytölle laukkuun vierailulle tarvittavat tarvikkeet ja veimme tirpukan parin kilometrin päähän ensimmäiselle pidemmälle retkelleen. Lyhyt välimatka auttaisi, jos ikävä iskisi kesken yön.

Luottavaisin mielin jätin mun maailmani hyviin käsiin hoitoon. Kotona tosin piti vähän tirauttaa selaillessani puhelimesta nuppuseni kuvia. Alkuun jopa vähän  kaduin koko juttua. Luin netistä lapsensa menettäneen äidin tarinaa ja mulle tuli huono omatunto siitä, etten viettänyt aikaa oman vauvani kanssa kun mulla sellainen on. Voi luoja miten paljon mä sitä pentua rakastan! Psyykkasin itseni uskomaan, että ilta on ansaittu ja annoin mennä. Sain söpön kuvan, missä mini oli tyytyväisenä untenmailla. Vietimme vapaa-aikaa muksusta ja olipas luksusta rättiväsyneenä nukkua koko yö nousematta kertaakaan! Lapsen syntymän jälkeen mä en ole viettänyt yötäkään yhtä soittoa höyhensaarilla.

Ihme seisoo.

Aamulla ajelin hakemaan tytön kotiin. Oli ihanaa nostaa syliin onnellisesti hymyilevä lapsi. Yökin oli kuulemma mennyt muutamia heräilyjä lukuun ottamatta kelvollisesti. Ja kuulemma uudestaankin saa viedä! Onneksi on olemassa tällaisia paikkoja! Muiskis vaan sinne ;)

Ihme makaa.

Pieni ero vauvasta sai mut lovettamaan häntä vielä hurjemmin. Tuo rimppakinttuinen, kaksihampainen nöpönenä on niin rakas, että enpä joskus olisi voinut kuvitella jotakin niin paljon rakastavani. Ei ole kovinkaan montaa vuotta kun ajattelin, että en edes omaa jälkikasvua ikinä halua. Tykkäsin lapsista, mutta mulla ei ollut tarvetta mennä varta vasten paikkoihin ,jossa oli pieniä ihmisiä. Olin kai saanut lapsena ja teini-iässä yliannostuksen pienokaisista. Vasta kun Janikalle syntyi esikoinen, mun kummipoika, silmäni aukenivat. Siskon juniori iski suoraan sydämeen. Hän vaan on ollut niin äärettömän suloinen ja jotenkin kuin oma! Aloin lämmetä ajatukselle, että mulla olisi joskus ikioma vauva.

Ihme vatsassa viikko ennen syntymää.

Viime huhtikuussa musta sitten tuli äiti. Ja minähän sekosin. Olen oman lapseni ihmeellisyydestä kertoileva ylpeä äiti-ihminen, jonka Instagram-tili on pienokaisen kuvia pullollaan. Mulla on varmaan joka päivältä vähintään yksi kuva tyttärestäni. Tyttö syö, nukkuu, kylpee, istuu, seisoo, hymyilee, juttelee tai on muuten vain niin rakastettavan söpösti, että hetki tulee ikuistaa. Pieneksi käyneet suloisimmat vaatteet ja ensimmäinen tuttikin on tallessa. Täytynee lapsen täysi-ikäisyyteen mennessä hankkia säilytyskontti, mihin kaikki muistot saa mahtumaan. Kuvista puhumattakaan. Saankohan niitä ikinä laitettua jotenkin järkevästi albumeihin?

Ihme ja ensimmäinen äitiselfie.

Joskus nauroin jalkapallokentän reunoilla istuville omaa jälkikasvuaan kannustaville vanhemmille ja pohdin, kuinka ne aina jaksavat kullannuppujensa peleissä kiertää ja ylpeydellä omiaan tsempata. Nyt voin painaa pään rintaan ja nöyrästi myöntää, että taidan olla just semmonen. Hyvänen aika, meidän lapsihan on erityinen! Kuinka meille(kin) osui ihmelapsi? Vaan näin kai sen pitää ollakin. Enpä taida olla ainut äiti, jonka silmäkulma kostui kun oli ensimmäisen kerran kullanmurustaan erossa?  Vanhemmuus on vallattoman mieletöntä. Ollaan kiitollisia, onnellisia ja ylpeitä siitä.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... Hän on niistä suurin <3

                         Onnellista päivänjatkoa! Rakkaudesta mun sydänkäpyyni; Jenny