Lauantainen keskiviikko tai hoputon hetki tomerassa tiistaissa

Olin eilen väsynyt. Niin väsynyt kuin neljän tunnin yöunet nukkunut äiti voi olla. Suoriuduin kuitenkin mallikkaasti työpäivästäni. Pääsin jo ennen iltapäivää, sillä olin mennyt aamuvuoroon. Työpäivän jälkeen kaahasin hakemaan toista lasta tarhasta korvalääkäriin. Huomasin, että ajoneuvoja oli liikaa liikenteessä ja risteykset liukkaita. Juoksin parkkirahan automaattiin ja lapsen lääkärin tutkimustuoliin. Tohtori oli ystävällinen ja nopea. (Terveystalon hissi puolestaan hidas, suorastaan mateleva.) Korvalääkäristä kaahasin tarhaan ja otin toisen muksun mukaan. Juoksin lasten kanssa ruokakauppaan ja ruokakaupasta höyrysin kotiovelle. Kotona kiire jatkui välipalapöytään asti.

Istuessani kahvikuppini ääressä sydän hakkasi ja kuppi tärisi kädessä. Kiire, kiire. Lapset hörppivät maitojaan ja lusikoivat eilisen päivän mustikkarahkaa suihinsa tyytyväisinä. ”Pyölät ne pyölivät ympäli, ympäli…” He lauleskelivat ja iloitsivat pojan lääkäriltä saamasta makeasta vihreästä muovitikusta. Yhtäkkiä lasten kiireettömyys löi minua höyrypäätä keskelle kasvoja. Ihan naurahdin ääneen kun huomasin ajattelevani ”että mihinkäs mulla nyt onkaan hoppu?”. Ei ollut seuraavaa paikkaa tai aikaa sovittuna. Iltaan oli vielä pitkä aika, päivällinen salaatteineen valmiina jääkaapissa ja mieskin oli luvannut tulla työpäivän jälkeen kotiin (eikä mennä raksalle).

Lämmitin viikonloppuna leipomiani ”muffinssisämpylöitä” mikrossa. Tein itselleni ja lapsille herkulliset sämpylämyffinit ja kaadoin kahvikuppiin lisää lämmikettä. Pyöräytin olkapäät kerran ympäri –vanne pään ympärillä löystyi kuin itsestään. Juhlallista! Löysin jotain ihmeellistä, rentoutta ja mielenrauhaa keskellä viikkoa! Oli mahtavaa löytää oma itsensä leipä suussa keskellä viikkoa kokemassa samaa vapauden ja mahdollisuuden tunnetta kuin viikonloppuna. "Alettaisko me lukemaan kirjaa vai lähdettäskö ulos pulkkamäkeen? Leivotaanko vai leikitäänkö legoilla?"

Arki on niin kellotettua, että siihen on tottunut. On viiden päivän arkielämä ja kahden päivän viikonloppuelämä. Tuosta tiistaisesta hetkestä viisastuneena päätin tästedes ladata kiireettömyyttä myös täpötäysiin arkipäiviin. Mahtavaa jos pieni pala lauantaita mahtuukin kiireisen keskiviikon keskelle. 

Tällaista tuikitärkeetä ajattelin siis eilen ja kirjoitan tänään. Lauantaista keskiviikkoa kaikille! 

-Janika-

Nuoruuteen kuuluvat myös kyyneleet

Hämärä on jo laskeutunut. Beibi nukkuu, mies on jääkiekossa ja istun koneella –yksin. Tällä hetkellä on mahtavaa vain itsekseen olla tässä ja nyt. Aina ei ole ollut näin. Tämä tarina saa mut vieläkin liikuttumaan, mutta haluan kirjoittaa sen, sillä siitä voi olla jollekin hyötyä.

Kuten olen kertonut, mulla on kaksoissisko. Viisi minuuttia vanhempi, viisi senttiä lyhyempi sisko, joka puhuu puhelimeen vasemmalla korvalla kun minä puhun oikealla. Joka stressitilassa ja huvinvuoksi pyörittelee paperinpalasia sekä erilaisten asioiden kulmia ja hiplaa niitä minun näpertäessäni korvalehtiäni. Hänen sormenpäänsä ovat hiplaamisesta sileäksi kuluneet, minun korvalehdissä on hipellyksen jäljiltä kestoruvet. Tuon sileäsormisen siskon kanssa olen ollut aina. Kohdussakin me oltiin niin kiinni toisissamme, että mun systerin leukanivelet ovat kasvaneet niin suppuun, että sen suuhun ei mahdu edes XL-kokoinen ChupaChups-tikkari.

Edustavimmillamme eskarissa. Janika ja minä.

Ala-asteella me oltiin koulussa eri luokilla. Elämä ennen sitä ja sen jälkeen me oltiin aina yhdessä. Kunnes. Mun siskoni rakastui. Sille tuli toinen mun sijalle. Olin hänen puolestaan onnellinen enkä edes silloin käsittänyt mitä se tarkoitti. Vasta jälkeenpäin olen huomannut kuinka paljon se vaikutti minuun. Ymmärrys on auttanut hyväksymään miksi mulla oli kesken parhaimpien nuoruusvuosien niin vaikea ajanjakso. Useita kuukausia, jolloin koin aivan mieletöntä yksinäisyyden tunnetta ja pahaa oloa. Ajattelin jopa, että jos kuolen niin kukaan ei todella jää kaipaamaan.

En pitänyt mun elämää oikein minkään arvoisena. Peilistä katsoi mitätön, päämäärätön tyyppi, jonka ainoa positiivinen ominaisuus oli jollain tapaa ulkonäkö. Ajattelin, että mun pitää näyttää aina hyvältä, että saan ihmisiltä jotain arvostusta. Kun mieli oli huono, näin usein peilistä ruman ihmisen. Muistan kertoja kun olin lähdössä johonkin, mutta päätin jäädä kämpille vain siksi, että en halunnut näyttäytyä muille niin rumana.

Hyvinä päivinä tapasin ihmisiä ja olin perheenjäsenten kanssa, vaikka silti koin olevani yksin. Kävin töissä ja harrastin. Tutustuin uusiin ihmisiin, mutta en päästänyt ketään lähelleni. En halunnut näyttää heikkouttani ja sisällä vellovaa surkeaa oloa, siksipä olin melko paljon omissa oloissani. Säilömällä onnettomuutta sisälläni koin voivani pitää sen aisoissa. En puhunut siitä edes läheisimmille ääneen, sillä en halunnut murtua ja antaa periksi. Enkä kaivannut sääliä. Tosin olen tietoinen, että he aistivat tosiasian sanomattakin. Ammattiauttajan puoleen en kokenut tarvetta kääntyä, sillä en tahtonut ratkaisuksi pahaan oloon pilleripurkkia ja masennusdiagnoosia.

Päätin hakea tilanteeseen muutosta vaihtamalla työpaikkaa ja elämänkuvioita. Uusi työ toi virtaa, samoin uudet ihmissuhteet. Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, etten hajonnut vaan sain elämän hallintaan ja itseni takaisin.

Kultainen lapsuus!

Joku varmaan joskus ihmettelee kuinka jaksan tai viitsin fiilistellä luontoa, kauneutta tai hyvänolon tuntemuksia. Koen, että elämäni on tällä hetkellä tietyllä tapaa arvokasta. Tunnen olevani tarpeellinen, rakastettu ja turvassa. Muullakin kuin ulkokuorella on väliä. On ihanaa osata jälleen nähdä ympärillä hyvyyttä ja osata aidosti iloita pienistäkin asioista. Hyväolo kun ei välttämättä ole itsestään selvyys. Pyrin vaalimaan sitä omassa elämässäni keskittymällä kaikkeen mahtavaan mitä mulla on.

Varhaisteini.

Nykyaikana puhutaan nuorten keskuudessa yleistyneestä masennuksesta. Miksi ei voida ajatella, että elämään ja erityisesti nuoruuteen kuuluvat myös vaikeudet? Olen tehnyt gallupia ja voin todistetusti väittää, että useimmilla omilla ystävilläni on ollut nuoruudessaan hankalaa. Oman itsensä löytäminen ei ole helppoa, mutta se on käytävä läpi. En ole lukenut yhtäkään kurssia psykologiaa, enkä ole hoiva-alalla. Maalaisjärjellä ajatellen en ymmärrä miksi liian usein nuori tuomitaan masentuneeksi. Eikö meillä tosiaan ole muita keinoja?

20-vuotispartyista on mulla jo aikaa eikä kolmeen kymppiin ole hurjasti matkaa. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen. Nuorena elämä on mahtavaa, mutta teini-ikää enkä kahdenkympin kriisejä kaipaa takaisin. ( Niiden aikojen vapauden ja huolettomuuden perään toisinaan haikailen). Toivon vaan nykyteineille tsemppiä nuoruusvuosien oman minän löytämiseen! Kyynelittä niistä ei välttämättä selviä, mutta kokemukset kasvattavat. Mä siirryn odottelemaan minkälaisia kuohuja lisääntyvä ikä tuo tullessaan ja otan mielelläni vastaan vinkkejä kuinka niistä selvitään. Ja mikä parasta, yhdessä sen silosormisen systerin kanssa. Kriisistä selvittyäni huomasin, ettei me oikeasti koskaan ajauduttu erilleen. Vaikka nykyäänkin ollaan fyysisesti eri paikoissa, henkinen yhteys säilyy. Eipä ole harvinaista, että puhelinsoiton aikana syödään vaikka just samanlaista omenaa samalla hetkellä tai ollaan toisistamme tietämättä ostettu täysin identtinen vaate.

Tällaisin ajatuksin toivotan nautinnollista viikonloppua! Onneksi jokaisessa iässä on myös paljon hyvää. Keskitytään niihin! <3



                                                           -Jenny-