keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Äidin rimpsessa






                    ”Jos olisin keksinyt sut. Ois susta samanlainen tullut mitään en ois muuttanut.”







Kaksi vuotta sitten olin onnesta sekaisin. Minusta tuli pienen tyttövauvan äiti. Koskaan ikinä tässä maailmassa en ollut osannut kuvitella pitäväni sylissä ikiomaa tytärtä. Oma pieni tyttö oli mielessäni jotain niin kaunista ja ihanaa, että en pystynyt ajattelemaan kyseistä onnea itselleni. Muistan kun vielä synnytyssalissa olin täysin varma kätilön käsissä roikkuvan tytönrääpäleen olevan eloton. Sinipunainen tyttölapsi, jonka olin juuri ponnistanut maailmaan, oli jotain niin satumaista, että en edes uskonut sen jäävän eloon.

Synnytyssairaalan käytävillä työntäessäni pientä prinsessaani muovisängyssään, uskoin eläväni satua. Hormonityrskyissäni purskahdin itkuun tuon tuosta, olin niin ihmeissäni siitä, että juuri minä olin voinut saada ikiomakseni HÄNET, tyttären. (Välillä tosin itkin sitäkin, että jouduin jakamaan rakkauteni maailman rakkaimman pikkupoikani ja uuden prinsessan kanssa.) Itkin niin uskomattoman paljon, onnen kyyneleitä. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki se hormonimylly naurattaa. Tosin voin vieläkin ihan hyvin saada tipan linssiin katsoessani rimpsessaani.    

Minun rimpsessani on kahden vahvaluontoisen ihmisen vahvageeninen, mutta hyvin herkkä yksilö. Hän on sisukas ja temperamenttinen, hetkessä myrskyisä, hetkessä täynnä aurinkoa. Minun rimpsessani polkee jalkaa kaupan kassalla kun äiti ei osta vanukasta. Minun rimpsessani heittäytyy kuralätäkköön pettymyksen edessä ja huutaa niin kovaa, että kaikki taatusti kuulevat. Minun rimpsessani sotkee ruokapöydässä ja luulee selviävänsä kaikesta vetämällä kasvonsa vastustamattomaan tekohymyyn. Minun rimpsessani laulaa auton takapenkillä, illalla sängyssä sekä aamupalapöydässä. Hän roikottaa nukkeaan mukana kaikkialla, haluaa ponskarin joka aamu ja rakastaa korujaan. Minun rimpsessani valvottaa minua öisin, repii uusimman kirjani ja lotraa kalliin kasvovoiteeni. Hän uittaa bikinini vessanpöntössä ja huutaa naama punaisena sisustussuunnittelijan luona tai pankin neuvottelussa. Hän on minun ikioma. Aina kun tulen kotiin tai tarhan portista sisään, rimpsessani juoksee kädet ojossa vastaan ja kiljuu: ”Mun oma äiti! Ikioma!”. En voisi kuvitella elämää ilman häntä. Minä olen hänen, hän on minun. <3

Ehdimme juhlia prinsessaamme jo useaan kertaan ennen oikeaa synttäripäivää. Virallinen syntymäpäivä oli arkipäivä, joten joimme synttärikahvit raksalla lähisukulaisten kanssa. Oli piristävää istuskella keskellä keskeneräisyyttä. Kerrankin osasin ottaa rennosti! Lapset juoksivat fleeceissään huoneesta toiseen keksit ja pillimehut käsissään. Olin prepannut itseni siihen, että synttärikahvien juominen rakennuksella on jo valmiiksi huono ja epäonnistunut idea. Uskoin etukäteen olevani hyvin pahantuulinen roudatessani roskia sekä tahmaisia tarjoiluastioita kotiin kahden itkuisen ja raksapölystä valkoisen lapsen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, oikein yllättyin rentoudestani. Istuin tyytyväisenä vielä kahvittelun jälkeenkin raksalla maalitynnyrin päällä ja kuuntelin kärppäpeliä auringonlaskussa. Mitä väliä vaikka betonilattialle kaatui maitoa tai että fleecessä on tomua?! 



Tarjoilut olivat nopeat ja vaatimattomat. Iltavuoron jälkeen oli helppo koota banoffee vuokaan ja kurvata keksit kaupasta.




Kiireessä meni mukijonokin kieroon...



Ilmapalloja ensimmäisen kerran uuden kodin katossa!






Jokainen päivä on ihmeellinen, jokainen pieni prinsessa äidilleen vielä ihmeellisempi! Ollaan onnellisia muruistamme, nautitaan heidän suloisista lapsuudenpäivistään ja tehdään niistä ikimuistoisia!



Rakkaudesta rimpsessaani,

Janika


Synttärisankarin rutistuksessa. <3 Rakkautta. <3





maanantai 20. huhtikuuta 2015

Innostukseni virkeisiin aamuihin



On lauantai ja kellon viisarit kääntyvät puoli seitsemään. Ystäväni herätyskello pärähtää suoranaiseen huutoonsa. Yritän hiljentää korvia vihlovaa kipua hautaamalla kasvoni tyynyn untuviin. Melu, tuo melkein ikkunat särkevä ääni, lakkaakin pian hetkeksi. Vaivun samaten turvalliseen, lämpöiseen uneen. Kunnes, viiden minuutin kuluttua se alkaa taasen. 

Herään tajunnan rajamailta nopeasti tähän hetkeen. Se on aamulenkin aika! Mitä sovitaan, niin se tehdään! Sänky vetäisi kyllä paljon suuremmin puoleensa! Nousen vaivoin lakanoiden ihanasta lämmöstä. Hampaita harjatessa vedän samalla lenkkikamat niskaan. Saapuessani alakertaan, nenääni leijailee hajunystyröitä hivelevät aamukahvin aromit. Huikkaan aamun hyvät toivotukset ja kostutan yöllä kuivuneen kehoni vesitilkalla. Siemaisen vielä mauksi pikku ”tömpsyt” kahvia. Ei muuta kuin lenkkarit jalkaan ja menoksi!

Siellä se kevät herättelee hieman helläkätisemmin säteillään myös luontoa!
 Juoksu tuntuu aluksi hieman kankealta. Ei auta kuin pistää tossua toisen eteen. Viereiset askeleet eivät kuulosta sen kevyemmiltä. Lenkin alkutaival kuluu hiljaisuuden vallitessa, vain kaksi aamun mutruista suuta, hiljainen tienoo, keväinen kolea sää ja asfalttinen, (loputtomalta tuntuva) kiemurteleva tie pitkin asuinalueen reunoja. Kova, joustamaton asfaltti ei tunnu hyvälle polvissa, niinpä taivallamme pitkin pientareita. Olisi kesä, niin voisimme huoletta käyttää viereistä pururataa.

Hieman yli viiden kilometrin jälkeen olemme jo takaisin lähtöpaikassa.  Kipaisen pikaisesti suihkuun pienen venyttelyn jälkeen. Huuhdon hien ja yön jäljiltä jäänet viimeiset kuolarippeet viemäriin. Pesen itseni huolella hyvän tuoksuisella shampoolla. Puen päälle ja kipaisen aamupalalle.

Maha täynnä kaurapuuroa, raejuustoa, rahkaa ja omenaa, tunnen kuinka olen täynnä virtaa ja energiaa tulevaan päivään. Yleensä koskaan en aamupalan jälkeen ole näin virkkuna. Olo on mitä mahtavin.  Tämän voisi ottaa tavaksi!

Muuton myötä pihalle paikkaansa etsimään jääneet peilit tulivat toisen uuden innostuksen myötä hyötykäyttöön :DD
Kevät on nimittäin innoittanut mut myös pihalle jumppailemaan!
Iltapäivästä oli hyvä lähteä ystävän häitä juhlimaan!

Kunpa jaksaisi arkena herätä (edes pari kertaa viikossa) hieman aikaisemmin. Niin, että saisi kokea tuon saman fiiliksen uudestaan!!

Hyvää yötä ja alkuviikkoa!

-Sarlotta

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Jos mulla oliskin munat?

On perjantai ja alkamassa varmasti tunteita herättävä viikonloppu. Luvassa on siirappia ja sydämiä, sillä me päästään juhlimaan häitä. Koska luvassa on tunteita, mä ajattelin keskittyä hetken niihin ja kertoa eiliseltä tositarinana reilun parintunnin pätkän naisena olemisen ihanuudesta. Surutta pistän suurimman osa kuohuistani naishormonien piikkiin, sillä vaikka tunteet ovat osa mua, tiettyyn aikaan kuukaudesta olen lähes täysin niiden vallassa. Ihan vain vertaukseksi parilla sanalla kuvaan,  miltä miehinen tunneskaala ulkoapäin tänä aikavälinä näytti. Jälleen mietin, että olisiko elämä helpompaa, jos mulla oliskin munat? ;)

Olin kauan väkertänyt erästä merkityksellistä työtä koneen ääressä. Keskittyneesti istunut ja tuhertanut. Tuli palauttamisen aika ja - tadaa! Joko meidän internet-yhteys,tai sähköpostini, petti minut. Raivoissani tiuskin tietenkin kämppikselleni, jolla on tietokoneasioissa parempi tuntuma niissä näpeissä, joissa sillä on merkintä sen kerran tahtoneen yhdessä mun kanssani. Siinä se istui ja ihmetteli mesoamistani, yritti auttaa, mutta kun ei siitä nyt ollutkaan asiassa viisaammaksi, meni raivottaren tieltä sivummalle. Sisälläni kuohui ja olin jo lähes varma, että koko homma katosi virtuaalimaailmaan. Sovittu tuotoksen palautusaika meni säätäessä umpeen ja itkin. Raivoissani manasin, että pitääkin asua näin maalaiskaupungissa, missä ei edes netti toimi! Ja kuinka mulla voi olla näin onneton tuuri! Vihaisena kuin ampiainen taoin näppäimistöä tuloksellisesti, sillä tekeleeni ilmaantui ruudulle. Hieman lisää säheltämistä ja loppujenlopuksi sain postin eteenpäin. Helpottuneena keitin kahvit ja istahdin alas. Anteeksi muru.





Vaikka sitkeästä flunssasta toipilas olenkin, sai verhon takaa kurkkiva aurinko kosittua minut toverikseen raikkaaseen ulkoilmaan. Päätin lähteä tuulettamaan tunnekuohun sekoittamaa päätäni monen päivän tauon jälkeen kävelylle. Ei ollut ilolla rajoja kun askelsin valoisassa kevätsäässä. Pulppusin riemua jalkakäytävällä, millä valui yöllä sataneen lumen jälkeensä jättänyt sulamisvesi. Pieni naurunaama kikatti rattaissa aina kun kutitin lapasella sen nenänpäätä, ja tutkivasti ihmetteli omia kevyempiä tumppujaan. Hyväolo venytti naamani hymyyn, kyllä ulkoilu on ihanaa!






Jossain matkaa lenkkiseura uinahti vällyjen alla ja uppouduin radiokanavien tarjontaan. Ajatuksissani taivalsin eteenpäin enkä edes huomannut kuinka kevään ihanuus oli äkkiä vaihtunut sen kamaluuteen. Aurinko oli painunut pilven taa ja vesipisaroita oli kaikkialla. Trikoot liimautuivat jalkoihin kiinni ja ohuenohut kevättakki muuttui märästä astetta tummemman sävyiseksi. Pikkukaveri peiton alla sai vaunujen ylle sadesuojan ja tuhisi tyytyväisenä. Lisäsin tahtia. Vesi maalasi silmälasien linssien eteen maailmasta ruskeanharmaan, surullisen väriseoksen. En nähnyt mitään. Kirosin koko lenkin ja syvän inhon ja ärsytyksen vallassa puuskutin eteenpäin. Että voikin olla perseestä!





Yhtäkkiä jotain maagista tapahtui. Korvanapeista tärykalvoille värähtelevät ääniaallot saivat ihanan, jännittävän, odottavan, kutkuttavan fiiliksen aikaan. Menin ajassa taaksepäin ja nuoruusvuosien lempilaulu vei mut kesäiseen Helsinkiin. Mulle tuli aurinkoinen olo ja olin hetken siellä. Jälleen äärimmäisen kauniisti aurinko laskeutui taivaanrannan taa jossakin tuoden tilalleen odottavan kesäillan taikaa. Kaikki oli niin jännittävää, niin mahdollista ja niin hyvin. Kylmien pisaroiden sekaan läikähti lämpimiä ja suolaisia tippoja. Minä, sisko, kaverit ja se unohtumaton kesä!



Ulkoisesti ja sisäisesti puhdistautuneena aukaisin kotioven. Kyllä mulla on vaan hyvä elämä, vitsit että mä rakastan tätä! Sisällä kohtasin toiset kasvot. Ne hymyili.






                                     
                                   Iloista, onnellista, rentouttavaa ja rakkaudentäyteistä viikonloppua! <3

                                                                    -  Jenny -








lauantai 11. huhtikuuta 2015

Toisen romu on toisen aarre



Lukuisten muistojen, tunteiden, ajatusten ja luopumisen tuskan läpikäynyt ihminen istuu onnellisena ja katselee tyhjyyttä. Paljaana paistava tila näyttää puhtaalta, vapaalta ja saavutukselta. Hävitys on onnistuneesti loppunut. Kevein mielin hylätty tavaramäärä lähetetään täyttämään uusia nurkkia tai kierrätyksen kautta toivottavasti hakemaan uudenlaista elämää eri muodossaan.


Inventoinnissa pitää olla tarkkana :D


Olen inventoinut meidän säilytystiloja. On uskomatonta, kuinka nurkassa turhana ja käyttämättömänä lojuneesta romusta ei yht’äkkiä haluakkaan päästää irti. Joko ei vain raaskisi antaa pois tai uskoo vielä tarvitsevansa materiaa, joka on hetki sitten ollut jo kauan unohduksissa. Olen ottanut avukseni kameran, jolla ikuistan rakkaimmat rojot. Vaikka kuvamuisto jää, on silti jollain tavalla haikeaa kun tavara häviää. Siitä kun saattaisi vielä olla hyötyä tai mitä jos koittaakin pula-aika? Säilöissä ei enää olekaan kasoittain lumppuja, joilla lämmitellä.


Vintage-takki.


Paljosta luovuin, mutta kaikesta en. Vaikka tyhjää tilaa vapautui, silti nurkissa nököttää liian monta uuden tilaisuuden saanutta turhaketta. Eikai voi heittää roskiin esimerkiksi suurehkoa taulua, jonka kehykset on itse omaperäisellä tyylillä entisöinyt 14-vuotiaana vanhasta mökistä löydetystä peilistä? Ei sellaista, kuvan ympärille puettavaa puista reunamusta, minkä on teininä haaveillut laittavansa omaan ensimmäiseen kotiin ja minkä on aina pakannut mukaan kun paikkakunta on vaihtunut, sitä ei voi kiertoon lähettää. Vuosien ajan armoa ovat saaneet myös vanhat koulukirjat ja vihkot. Sekä puinen arkku, johon on kätketty lapsuuden ja nuoruusvuosien päiväkirjoja, kirjeitä, kaverikirjoja, slämäreitä, valokuvia ja muita pikkumuistoja. Perheellistymisen myötä suojelukseen ovat päässeet myös tytön söpöimmät vauvatavarat ja puoliskon muistot. Kun sattuu olemaan ihmistyyppiä, joka kiintyy materiaan ja voi liikuttua vaikka vanhan kukkaruukun tarinaa miettiessään, täytyy iloita onnistuessaan saamaan säilöihinsä tyhjää tilaa.


Kierrättäminen on mun mielestä mahtava juttu. Tänään poikkesin kirpparilla ja löysin jonkun vanhan rouvan vaatteiden seasta suomalaisen, beessin kevättakin. Ehkä vähän reilu, mutta ihana päällä! Kunpa joku ilahtuisi minun kiertoon laittamistani romuista yhtä paljon kun minä tästä! ;)


                 Loppuun vielä muutama auton ikkunasta viime vuonna näihin aikoihin räpsästy 
                                             kevätkuva! Iloista viikonloppua!
                                                                  <3 Jenny






keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Näköaloista toisiin

Näihin maisemiin on hyvä kotiutua!
Pääsiäisloma on nautittu. Siirtyminen takaisin kiireiseen työn sekä opiskelujen täyteiseen arkeen on alkanut. Tuo pääsiäisen aika toi monenlaista muutosta, tekemistä, juhlan aihetta sekä harrastelua elämääni. 

Muutin Ylivieskan jo tutuksi tulleista ympäristöistä pysyvästi pois. Päädyin takaisin rakkaimpaan kotikaupunkiini Jyväskylään. Juhlimme äidin 5-kymppisiä, saunoimme, uimme avannossa, urheilimme ja urheilimme vielä vähän lisää. Söimme vastapainoksi hyviä herkkuruokia, leivoksia ja suklaata. Kylässä, vierailulla kävi myös tahtojen taistelu, kun mielenkiinnolla sivusta seurasin jääkiekon nostattamaa huumaa kera JYP ja Kärppä fanien.

Sunnuntaina purimme viimeiset jännitteet ja tunteet Oravivuoren rinteille, aina Struven ketjun mittauspaikalle asti. Alkuun Oravivuoren reitin lähelle löytäminen autolla tuotti pieniä vaikeuksia. Muutamien ylimääräisten kilometrien ja ohjeiden/ kyselyjen jälkeen parkkeerasimme auton pienelle parkkialueelle. Tien toiselta puolelta jyrkkä ja kapea polku kera oranssien opasteiden lähti kiemurrellen johdattamaan kohti päämäärää. Ennen tuohon kiivaaseen nousuun ryhtymistä, luimme kumminkin taulusta pienen tieto -pläjäyksen paikasta. 

Struven-ketjun historiaa, tarinaa ja merkitystä
Edessä oli juoksua, hyppyjä, kävelyä, raskasta hengitystä, naurua ja iloisia purkauksia. Kunnes näkökenttään nousi uljaana kohti taivaita kohoava torni. Pari naista oli pysähtynyt sen juurelle nauttimaan eväistä ja luonnon ihmeellisestä rauhasta. Niinpä huikkasimme "moit" ja annoimme heidän jatkaa rauhaisaa eloaan. Kipusimme suoraan perille korkeuksiin. Maisemat olivat huikeat! Näimme melkein koko Päijänteen yli!

 Tuolla ylhäällä, taivaissa, luonnon helmassa, jylhien havupuiden ja eteen aukeavien järven selkien keskellä ei voinut kuin huokaista syvään. Taltioin talteen kameran filmille tuon kauniin maiseman, jokaisesta perspektiivistä mihin kykenin.

 Kiivetessä ylemmäs ja ylemmäs metsä kuivui melkein silmissä

Näköalatorni kaikessa komeudessaan

Huipulla ei tuullut!
Aiai..
Kipusimme hyvän tovin jälkeen alas ja tutkiskelimme vielä lähiympäristöä. Kello alkoi liian pian kolkuttamaan ja meidän retkemme oli saamassa päätöstään. Enää paluu autolle ja hurautus kotiin.

Siinä matkalla mieleeni kehittyi idea!! Olisi mahtava päästä tutustumaan jokaiseen Struven-ketjun henkeäsalpaavaan maisemaan. Lähteä kiertämään kaikki 34 suojeltua mittauspistettä, jotka ovat Suomessa, Norjassa, Ruotsissa, Venäjällä, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Valko-Venäjällä, Moldovassa ja Ukrainassa. Lukemani mukaan kaikki mittaukset on tehty korkeissa olosuhteissa, joten näkymät tulisivat olemaan huikeat!

Ehkä mä vielä joskus...


Tsemppiä lomalta paluuseen & aurinkoista kevättä toivottaa

Sarlotta

p.s. Alla hieman Struven ketjun historiasta ja merkityksestä

Struven ketju - Tonavan suistosta Hammerfestiin
Saksalaissyntyinen tähtitieteilijä Friedrich George Wilhelm Struve päätti 1800-luvun alkupuolella selvittää tarkemmin Maapallon kokoa ja muotoa kolmiomittauksilla. Maapallo oli todistettu pyöreäksi 1500-luvulla, mutta jo Isaac Newton 1600-luvulla arveli, että maapallo olisi sittenkin hieman litteä navoiltaan. Seuraavalla vuosisadalla Lappiin ja Peruun lähetetyt retkikunnat olivat osoittaneet tämän teorian oikeaksi.
Struven ketjuksi nimetyn kolmioketjun mittaukset aloitettiin vuonna 1816 ja saatiin päätökseen vuonna 1855. Ketju muodostuu 258 peruskolmiosta ja 265 peruspisteestä. Pohjoisin piste sijaitsee Norjassa lähellä Hammerfestia ja eteläisin Mustanmeren tuntumassa Ukrainassa. Suomessa Struven ketjua on kutsuttu myös venäläis-skandinaaviseksi astemittaukseksi.
Suojeltavaksi kohteeksi on valittu 34 mittauspistettä. Niistä kuusi sijaitsee Suomen alueella: Stuor-oivi (nimi nykyasussa Stuorrahanoaivi) lähellä Norjan rajaa, Avasaksa (Aavasaksa) ja Tornea (Alatornion kirkko) Länsi-Lapissa, Puolakka (Oravivuori) Korpilahdella sekä Porlom II (Tornikallio) Lapinjärven Porlammilla ja Svartvira (Mustaviiri) Pyhtään saaristossa.
Kun ketju mitattiin, se kulki kahden valtion - Venäjän ja Ruotsin - alueella. Nykyään alueella on kymmenen valtiota eli Norja, Ruotsi, Suomi, Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä, Moldova ja Ukraina. Nämä maat ovat tehneet yhteistyötä ketjun suojelemiseksi ja mittauspisteiden kunnostamiseksi jo vuodesta 1993. Struven ketju onkin ensimmäinen maailmanperintökohde, joka ulottuu näin monen valtion alueelle.
Kolmiomittauksen alkuperäinen tavoite oli selvittää maapallon täsmällinen muoto ja mitat. Struven ketjun mittaustulokset ovatkin yllättävän tarkkoja. Sen perustavaa laatua olevia tuloksia on käytetty monissa tieteellisissä tehtävissä. Myöhemmin se on toiminut malliesimerkkinä kolmiomittaustekniikasta ja antanut hyvän pohjan myöhemmille kartoitustöille niin Suomessa kuin muissakin maissa.
Suomessa Struven ketju yhdisti pohjoisen ja etelän kolmiomittausketjut toisiinsa yli sadan vuoden ajan aina 1960-luvulle saakka, jolloin Maanmittauslaitoksen kolmioketjut eivät vielä kattaneet koko maata.
Myöskin monessa muussa maassa ketjun pisteistö on luonut pohjan käytännön kartoitustyölle. Tähän on ollut hyvät mahdollisuudet erityisesti siitä syystä, että koko työ on erittäin tarkasti dokumentoitu. F.G.W. Struve julkaisi vuonna 1860 teoksen Arc du méridien de 25° 20' entre le Danube et la Mer Glaciale mésure depuis 1816 jusqu'en 1855, 3 vol. and diagrams, St. Petersburg.
(teksti kaapattu: http://www.maanmittauslaitos.fi/toiminta/organisaatio/historia/struven-ketju)