Maailman tylsin harrastus

Tulin just kävelylenkiltä Sarlotan kanssa. Vaunut ja beibi olivat tietenkin matkassa. Näin viikonlopun kunniaksi tarvottiin yhdessä koko lenkki. Yleensä mulla on yksinäinen loppumatka, sen jälkeen kun sisko jatkaa yhtä Pohjanmaan tasaista tietä suoraan ja minä käännyn kotia kohti. Sysipimeä finaalisuora sydän pamppaillen, pimeän kauhuja peläten jäi tänään välistä kun saavuttiin yhtä matkaa meille.

Come on! :D

Mä olen oppinut kävelyn ilon oikeastaan vasta raskauden myötä kunnolla. Kun parikymmentä viikkoa alkoi olla odotusta takana, mua alkoi supistella juostessa. Vaihdoin juoksuaskeleet kävelyyn. Lähes joka päivä, läpi raskauden, mä kävelin. Aina samaa 10 kilsan reittiä. Viikonloppuisin pidemmästi. Aviopuolisoni kuittalee, että mulla on maailman kuivin harrastus ja ehkä mulla onkin, mutta mä kävelen silti. Loppuraskauden kävelin pääosin yksikseni, viikonloppuisin sain välillä kaverin mukaan. Lenkkikaverin kera kilometrit taittuu juorutessa nopeasti, yksin tarpoessa, silloin kun kukaan ei ehdi jaaritella puhelimeen, saattaa joskus puuduttaa. Tänäänkin S:n kanssa suupielet vaahdossa purettiin juttuja ja ohimennen kuljettiin monta kilometriä.

Mutta kaikella on tarkoituksensa ja niin on minunkin kävelemisellä. Raskausaikana tuhansilla askelilla oli positiivisia vaikutuksia. Pystyin liikkumaan läpi raskauden ja palauduin odotuksesta nopeasti. Viikon yli menneen raskauden vikana päivänä ennen käynnistykseen lähtemistä kävin kymmenen kilsan kävelylenkin ja heti sairaalasta kotiin päästyäni pääsin ulos askeltamaan. Koen, että hyvä pohjakunto auttoi vauva-arjessa ja mieli pysyi virkeänä kun ei tullut suurempia taukoja liikkumiseen. Säästyin myös kävelemällä ylimääräisiltä raskauskiloilta. Luulen, että ilman jokapäiväisiä lenkkejä en olisi selvinnyt vauvan odotuksesta. Hormonihöyryt oli hyvä haihduttaa lenkille niin odotusaikana kun sen jälkeenkin.

Pipo päähän ja menoksi.

Tytön syntymästä selvittyäni aloin vähitellen juosta ja riemuitsin kun sain kunnolla hölkytellä hikeä pintaan. Juoksu on mahtavaa! Mutta päätin silti pitää kävelyn mukana liikkumisessa. Siellä täällä talsimalla kun voi pitää mielen virkeänä ja muistanpa lukeneeni tutkimuksesta, jonka mukaan kävely voi vähentää syöpäriskiä. Lisäksi sen on todettu tekevän hyvää sydämelle ja vahvistavan jopa muistia. 

Vaikka kävely hienoa hommaa onkin, on silläkin nurja puolensa ja eräs tietää sen. Joskus ei vaan luista. On kertoja kun oon lähtenyt pitkälle lenkille ja kyllästynyt kesken leikin. Aika monesti luovuttamisen syynä on ollu sään radikaali vaihtuminen, mutta on myös päiviä jolloin ei vaan oo jaksanut. Likomärkänä pimeästä tienvarresta autonkyytiin noukittuna tai kauppaan katkenneelta lenkiltä haettuna jaksan aina yhtä uskollisesti puolustaa mun maailman tylsintä harrastustani. Kävelylenkki S:n kanssa pelasti tämänkin kolkon, sunnuntai-fiiliksellä täytetyn, marraskuisen iltapäivän. Ja vaikka se eräs on luovuttamisen hetkistä tietoinen ja kävelyä tylsäksi kutsuukin niin onhan askeltaminen silti mahtava laji.


Nautinnollisia viikon viimeisiä hetkiä!

-Jenny

Beibi tykkää lenkeistä. Uniaikaa.