”Valkoinen kaunis hymy, hiukset niin suloisesti. Se seisoo
kauniina pinkissä uimapuvussaan. Hymyilee joka kuvassa. Se on niin kaunis,
että se hymyilee varmaan aina. Kun se on valittu kauneimmaksi, siitä tulee
vielä kauniimpi. Se saa kruunun päähänsä ja turkisviitan harteilleen, kyyneliä
tippuu sen silmistä. Ajatella, se on Suomen kaunein.
Niin kaunis ei itke varmaan koskaan muusta kuin onnesta.” Palaan ajatuksiini
vuonna 1997 kun näin silmissäni Iltasanomien ja Iltalehden lööpit, joissa
hehkutettiin uutta miss Suomea, Karita Tuomolaa. Kaverini, joka edellisiltana
oli nähnyt lähetyksen missivalinnasta toimi selostajana, minä kuuntelin. Seisoimme
pieninä ala-asteikäisinä tyttöinä erään eteläsuomalaisen ruokakaupan
lehtiosastolla. Lehtihyllyllä kaveri selasi tietäväisenä lehteä ja näytti
minulle kuvia uudesta Suomen kauneimmasta. Kuulin, että Suomen kauneimmaksi voi
päästä vain jos on riittävän laiha ja pitkäjalkainen. Poskipäät tulisi olla
myös korkeat. Kotimatkalla kaupasta kävellessämme kaverini kertoi, että hänen
äitinsä oli sanonut kaverin omistavan korkeat poskipäät. Minun poskipääni
vaikuttivat kaverin mielestä vähemmän korkeilta. Illalla kotona pohdin
missiasiaa. Kerroin poskipäistä sekä Karita Tuomolasta kaksoissiskolle.
Seuraavat päivät tongimme siskon kanssa koulumatkalla olevia lehtiroskiksia.
Onneksemme löysimme missilehden! Kaksoissiskoni kanssa ihastuimme ikihyviksi
misseihin ja misseyteen. Aloimme seurata Suomen kauneimpia naisia. Muistan
elävästi Jonna Kauppilan, Vanessa Forsmanin, Suvi Miinalan jne. Siskon kanssa
ostimme joka vuosi Iltasanomien irtonumeron jo ennen missivalintaa. Veikkasimme
voittajaa. Imimme naiskuvaa, mittasimme naisvartaloita ja loimme utuista kuvaa
itsestämme aikuisina.
Kuva lainattu, linkki alla.*
No, korkeaposkipää-asia vaivasi minua monta vuotta. En
kehdannut kysyä poskipäistäni keltään. Periksiantamattomana, tunnollisena ja
kunnianhimoisena tyttönä päätin kuitenkin, että laiha minusta ainakin tulisi
vaikka en korkeita poskipäitä omistaisikaan. Kuudesluokkalaisena aloin
laihduttaa. Laihduin huomattavasti. Seiskaluokalla sairastin jo anoreksiaa.
Peruskoulun päätin luokkamme priimuksena ja kaikista yhdeksäsluokkalaisista
laihimpana. Kymmenen vuotta elin raakaa naisen elämää: kaloreita syötynä ja
kulutettuna. Elämässä oli vain vartalo. Vartalo kietoutui ruokaan. Ruoka
kietoutui vartaloon.
Kun luen mainoksia ja otsikoita bikinivartalon
saavuttamisesta, sisälläni tapahtuu jotain! Ensimmäisenä suusta pääsee:
”mukana!”. Kaikki tapahtuu haluamattani, maailma mainoksineen on kasvattanut
minut bikinivartalonmetsästäjäksi. Heti seuraavana alan inhota koko mainosta
bikinikunnosta. Tiedostan, että en aio lähteä mukaan leikkimään elämälläni.
Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin senttien mittaaminen, kananpalojen
punnitseminen ja ikuinen katuminen makean suupalan jälkeen. Olen kokenut niin
paljon laihdutuksesta ja siitä kun elämä pyörii kirjaimellisesti oman navan
ympärillä. Vähän ajan päästä mainoksen inhoamisesta alan vihata koko
bikinikunnosta puhumista. Vihaan sitä, että bikinikunnosta lukevat ja
opiskelevat mainonnan ja kaiken television laihdutusohjelmiston myötä myös ne
pienet ala-asteikäiset tytöt. Minulla ja kaverillani oli vain sanomalehtimedia
sekä televisio. Nykyajan tyttöjen maailmaan bikinikuntoa, laihduttamista ja
naisvartalonpalvontaa tulvii internetistä älypuhelimen, tietokoneen ja tabletin
kautta. Vartalon merkitys ihmiselämässä on kasvanut, väitän vahvasti niin. Lastentarhanopettajana
olen todistanut esikouluikäisten tyttöjen keskustelua kiloistaan ja vanhempiensa
kiloista. Olen kuullut erään pienen ja hieman pyöreän kuusivuotiaan naisenalun
muun muassa toteavan kavereilleen ei niin miellyttävän keskustelun päätteeksi,
että ”mä laihdutanki sitten ku mä oon aikuinen nainen. Sitten mä oon laihempi
ku te”. Surullista.
Itse olen saanut valitettavasti kuulla vahingollisia töksäytyksiä ajattelemattomilta aikuisilta vartalostani. Olin syömishäiriöinen lapsi, laihduttava nuori ja ennen kaikkea hauras ja epävarma naisenalku. ”Oletpa sä laiha. Sähän oot niinku ne Afganistanin luurangonlaihat lapset.” ” Sä oot ihan järkyttävän näköinen. ” ”Tiiätkö mitä mustilaisen hevoselle kävi ku se opetteli olemaan syömättä? Just ku se oppi elämään ilman ruokaa ni se kuoli.” (Kukaan ei tiedä mitä parempaa olisi voinut seurata jos samat henkilöt olisivatkin kehuneet pitkää tukkaa, kaunista paitaa tai vaikka koulumenestystä.) Kun sitten yritin parantua ja olin pari kiloa hyvin hyvin tuskaisesti saanut väännettyä luideni päälle, kuulin joltain ”lihoneeni”. Valitettavaa todella.Vielä pari kesää sitten eräs perhetuttu kommentoi kesälomalla minua ja kaksoissiskoani tarkoittaen, että ”Tytöt o lihoneet.”. Olin muutama kuukausi sitten synnyttänyt toisen lapsemme, sisko oli raskaana. No, eipä siinä. Se tiedettäköön, että minun kuullen ei kannata arvostella lasta tai nuorta – oli se sitten oma tai jonkun toisen. (Uskon, ettei myöskään kenenkään aikuisen hyvinvointi lisäänny ulkopuolisen tekemästä arvioinnista vartalon suhteen.)
Sain siskoiltani haasteen bikinikuntoon kesäksi. Otin
haasteen vastaan, sillä tiedän Sarlotankin rantakunnon tavoittelussa lähtökohtana olevan hyväolo, kohentunut kunto ja terveys. Voin jo nyt luvata, että minut nähdään ensi kesänä
bikineissä. Pitkän ja vaikean tien olen naiseksi kasvanut ja paljon olen
oppinut. Kaikkein keskeisintä oman hyvinvointini ja onnellisuuteni kannalta on
ollut oppia hyväksymään oma itseni ja arvostamaan omaa vartaloa. Jo usean
vuoden olen kulkenut hyvin vapautuneena bikineissä. Molemmat lapset ovat
syntyneet kesän kynnyksellä. Silti olen ollut bikinikunnossa. Minusta ei tullut
koskaan missiä -tuli onnellinen elämää arvostava kukkabikineissä kulkeva nainen ja äiti. Kunpa minun rakas
pieni tyttäreni kasvaisi yhtä onnelliseksi kesäpäivän palvojaksi –helpompaa
tietä!
Virkistäviä treenejä, kutkuttavia herkutteluhetkiä ja
onnellisia talvipäiviä kaikille! Kasvetaan yhdessä bikinikuntoon!
<3: Janika
*Kuva lainattu: https://www.google.fi/search?q=miss+suomiehdokkaat+1997&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=5Ty2VPn9A4uvU8nUgLAJ&ved=0CAgQ_AUoAQ&biw=1366&bih=610#imgdii=_&imgrc=j_bKJiDSONlc2M%253A%3BgHA2PEkCd3mJNM%3Bhttp%253A%252F%252Fi124.photobucket.com%252Falbums%252Fp14%252FEmppu_album%252FMiss%252520Suomi%252F1990%252FMissSuomi1997_finalist_swim.jpg%3Bhttp%253A%252F%252Fwww.demi.fi%252Fkeskustelut%252Foma-planeetta%252Folenko-ainut-jonka-mielest%2525C3%2525A4-bea-toivonen-ei-ole-kaunis-d%3B714%3B397
Kiva lukea teidän juttuja!
VastaaPoistaIhanasti kirjoitettu postaus!
Kiitos! ♥ -Janika-
PoistaTosi hyvä kirjoitus, täyttä asiaa. Ja tuo, että miten tarkasti lapset kuulevat ja kokevat ja sen myötä alkavat prosessoida asioita. Koitetaanpa antaa pienille ihmisille mahdollisimman turvallinen kasvualusta! Jutellaan niistä mieltä painamaan jääneistä asioista. Ja Janika ja Jenny, ootte mun mielestä ainakin aina olleet semmosia missejä! :)
VastaaPoistaAha, no, kiitos nyt kumminkin, vaikka missiainesta ei ollakaan! :) Mutta kyllä, itse teen kaikkeni sen eteen, että lapset välttyisivät syömishäiriöltä! Joo, mieltä painavista asioista on hyvä aina jutella.... 😀
VastaaPoista-Janika-
Poista