Nuoruuteen kuuluvat myös kyyneleet

Hämärä on jo laskeutunut. Beibi nukkuu, mies on jääkiekossa ja istun koneella –yksin. Tällä hetkellä on mahtavaa vain itsekseen olla tässä ja nyt. Aina ei ole ollut näin. Tämä tarina saa mut vieläkin liikuttumaan, mutta haluan kirjoittaa sen, sillä siitä voi olla jollekin hyötyä.

Kuten olen kertonut, mulla on kaksoissisko. Viisi minuuttia vanhempi, viisi senttiä lyhyempi sisko, joka puhuu puhelimeen vasemmalla korvalla kun minä puhun oikealla. Joka stressitilassa ja huvinvuoksi pyörittelee paperinpalasia sekä erilaisten asioiden kulmia ja hiplaa niitä minun näpertäessäni korvalehtiäni. Hänen sormenpäänsä ovat hiplaamisesta sileäksi kuluneet, minun korvalehdissä on hipellyksen jäljiltä kestoruvet. Tuon sileäsormisen siskon kanssa olen ollut aina. Kohdussakin me oltiin niin kiinni toisissamme, että mun systerin leukanivelet ovat kasvaneet niin suppuun, että sen suuhun ei mahdu edes XL-kokoinen ChupaChups-tikkari.

Edustavimmillamme eskarissa. Janika ja minä.

Ala-asteella me oltiin koulussa eri luokilla. Elämä ennen sitä ja sen jälkeen me oltiin aina yhdessä. Kunnes. Mun siskoni rakastui. Sille tuli toinen mun sijalle. Olin hänen puolestaan onnellinen enkä edes silloin käsittänyt mitä se tarkoitti. Vasta jälkeenpäin olen huomannut kuinka paljon se vaikutti minuun. Ymmärrys on auttanut hyväksymään miksi mulla oli kesken parhaimpien nuoruusvuosien niin vaikea ajanjakso. Useita kuukausia, jolloin koin aivan mieletöntä yksinäisyyden tunnetta ja pahaa oloa. Ajattelin jopa, että jos kuolen niin kukaan ei todella jää kaipaamaan.

En pitänyt mun elämää oikein minkään arvoisena. Peilistä katsoi mitätön, päämäärätön tyyppi, jonka ainoa positiivinen ominaisuus oli jollain tapaa ulkonäkö. Ajattelin, että mun pitää näyttää aina hyvältä, että saan ihmisiltä jotain arvostusta. Kun mieli oli huono, näin usein peilistä ruman ihmisen. Muistan kertoja kun olin lähdössä johonkin, mutta päätin jäädä kämpille vain siksi, että en halunnut näyttäytyä muille niin rumana.

Hyvinä päivinä tapasin ihmisiä ja olin perheenjäsenten kanssa, vaikka silti koin olevani yksin. Kävin töissä ja harrastin. Tutustuin uusiin ihmisiin, mutta en päästänyt ketään lähelleni. En halunnut näyttää heikkouttani ja sisällä vellovaa surkeaa oloa, siksipä olin melko paljon omissa oloissani. Säilömällä onnettomuutta sisälläni koin voivani pitää sen aisoissa. En puhunut siitä edes läheisimmille ääneen, sillä en halunnut murtua ja antaa periksi. Enkä kaivannut sääliä. Tosin olen tietoinen, että he aistivat tosiasian sanomattakin. Ammattiauttajan puoleen en kokenut tarvetta kääntyä, sillä en tahtonut ratkaisuksi pahaan oloon pilleripurkkia ja masennusdiagnoosia.

Päätin hakea tilanteeseen muutosta vaihtamalla työpaikkaa ja elämänkuvioita. Uusi työ toi virtaa, samoin uudet ihmissuhteet. Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, etten hajonnut vaan sain elämän hallintaan ja itseni takaisin.

Kultainen lapsuus!

Joku varmaan joskus ihmettelee kuinka jaksan tai viitsin fiilistellä luontoa, kauneutta tai hyvänolon tuntemuksia. Koen, että elämäni on tällä hetkellä tietyllä tapaa arvokasta. Tunnen olevani tarpeellinen, rakastettu ja turvassa. Muullakin kuin ulkokuorella on väliä. On ihanaa osata jälleen nähdä ympärillä hyvyyttä ja osata aidosti iloita pienistäkin asioista. Hyväolo kun ei välttämättä ole itsestään selvyys. Pyrin vaalimaan sitä omassa elämässäni keskittymällä kaikkeen mahtavaan mitä mulla on.

Varhaisteini.

Nykyaikana puhutaan nuorten keskuudessa yleistyneestä masennuksesta. Miksi ei voida ajatella, että elämään ja erityisesti nuoruuteen kuuluvat myös vaikeudet? Olen tehnyt gallupia ja voin todistetusti väittää, että useimmilla omilla ystävilläni on ollut nuoruudessaan hankalaa. Oman itsensä löytäminen ei ole helppoa, mutta se on käytävä läpi. En ole lukenut yhtäkään kurssia psykologiaa, enkä ole hoiva-alalla. Maalaisjärjellä ajatellen en ymmärrä miksi liian usein nuori tuomitaan masentuneeksi. Eikö meillä tosiaan ole muita keinoja?

20-vuotispartyista on mulla jo aikaa eikä kolmeen kymppiin ole hurjasti matkaa. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen. Nuorena elämä on mahtavaa, mutta teini-ikää enkä kahdenkympin kriisejä kaipaa takaisin. ( Niiden aikojen vapauden ja huolettomuuden perään toisinaan haikailen). Toivon vaan nykyteineille tsemppiä nuoruusvuosien oman minän löytämiseen! Kyynelittä niistä ei välttämättä selviä, mutta kokemukset kasvattavat. Mä siirryn odottelemaan minkälaisia kuohuja lisääntyvä ikä tuo tullessaan ja otan mielelläni vastaan vinkkejä kuinka niistä selvitään. Ja mikä parasta, yhdessä sen silosormisen systerin kanssa. Kriisistä selvittyäni huomasin, ettei me oikeasti koskaan ajauduttu erilleen. Vaikka nykyäänkin ollaan fyysisesti eri paikoissa, henkinen yhteys säilyy. Eipä ole harvinaista, että puhelinsoiton aikana syödään vaikka just samanlaista omenaa samalla hetkellä tai ollaan toisistamme tietämättä ostettu täysin identtinen vaate.

Tällaisin ajatuksin toivotan nautinnollista viikonloppua! Onneksi jokaisessa iässä on myös paljon hyvää. Keskitytään niihin! <3



                                                           -Jenny-

Bikinikunnosta

”Valkoinen kaunis hymy, hiukset niin suloisesti. Se seisoo kauniina pinkissä uimapuvussaan. Hymyilee joka kuvassa. Se on niin kaunis, että se hymyilee varmaan aina. Kun se on valittu kauneimmaksi, siitä tulee vielä kauniimpi. Se saa kruunun päähänsä ja turkisviitan harteilleen, kyyneliä tippuu sen silmistä. Ajatella, se on Suomen kaunein. Niin kaunis ei itke varmaan koskaan muusta kuin onnesta.” Palaan ajatuksiini vuonna 1997 kun näin silmissäni Iltasanomien ja Iltalehden lööpit, joissa hehkutettiin uutta miss Suomea, Karita Tuomolaa. Kaverini, joka edellisiltana oli nähnyt lähetyksen missivalinnasta toimi selostajana, minä kuuntelin. Seisoimme pieninä ala-asteikäisinä tyttöinä erään eteläsuomalaisen ruokakaupan lehtiosastolla. Lehtihyllyllä kaveri selasi tietäväisenä lehteä ja näytti minulle kuvia uudesta Suomen kauneimmasta. Kuulin, että Suomen kauneimmaksi voi päästä vain jos on riittävän laiha ja pitkäjalkainen. Poskipäät tulisi olla myös korkeat. Kotimatkalla kaupasta kävellessämme kaverini kertoi, että hänen äitinsä oli sanonut kaverin omistavan korkeat poskipäät. Minun poskipääni vaikuttivat kaverin mielestä vähemmän korkeilta. Illalla kotona pohdin missiasiaa. Kerroin poskipäistä sekä Karita Tuomolasta kaksoissiskolle. Seuraavat päivät tongimme siskon kanssa koulumatkalla olevia lehtiroskiksia. Onneksemme löysimme missilehden! Kaksoissiskoni kanssa ihastuimme ikihyviksi misseihin ja misseyteen. Aloimme seurata Suomen kauneimpia naisia. Muistan elävästi Jonna Kauppilan, Vanessa Forsmanin, Suvi Miinalan jne. Siskon kanssa ostimme joka vuosi Iltasanomien irtonumeron jo ennen missivalintaa. Veikkasimme voittajaa. Imimme naiskuvaa, mittasimme naisvartaloita ja loimme utuista kuvaa itsestämme aikuisina. 

Kuva lainattu, linkki alla.*

No, korkeaposkipää-asia vaivasi minua monta vuotta. En kehdannut kysyä poskipäistäni keltään. Periksiantamattomana, tunnollisena ja kunnianhimoisena tyttönä päätin kuitenkin, että laiha minusta ainakin tulisi vaikka en korkeita poskipäitä omistaisikaan. Kuudesluokkalaisena aloin laihduttaa. Laihduin huomattavasti. Seiskaluokalla sairastin jo anoreksiaa. Peruskoulun päätin luokkamme priimuksena ja kaikista yhdeksäsluokkalaisista laihimpana. Kymmenen vuotta elin raakaa naisen elämää: kaloreita syötynä ja kulutettuna. Elämässä oli vain vartalo. Vartalo kietoutui ruokaan. Ruoka kietoutui vartaloon. 

Kun luen mainoksia ja otsikoita bikinivartalon saavuttamisesta, sisälläni tapahtuu jotain! Ensimmäisenä suusta pääsee: ”mukana!”. Kaikki tapahtuu haluamattani, maailma mainoksineen on kasvattanut minut bikinivartalonmetsästäjäksi. Heti seuraavana alan inhota koko mainosta bikinikunnosta. Tiedostan, että en aio lähteä mukaan leikkimään elämälläni. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin senttien mittaaminen, kananpalojen punnitseminen ja ikuinen katuminen makean suupalan jälkeen. Olen kokenut niin paljon laihdutuksesta ja siitä kun elämä pyörii kirjaimellisesti oman navan ympärillä. Vähän ajan päästä mainoksen inhoamisesta alan vihata koko bikinikunnosta puhumista. Vihaan sitä, että bikinikunnosta lukevat ja opiskelevat mainonnan ja kaiken television laihdutusohjelmiston myötä myös ne pienet ala-asteikäiset tytöt. Minulla ja kaverillani oli vain sanomalehtimedia sekä televisio. Nykyajan tyttöjen maailmaan bikinikuntoa, laihduttamista ja naisvartalonpalvontaa tulvii internetistä älypuhelimen, tietokoneen ja tabletin kautta. Vartalon merkitys ihmiselämässä on kasvanut, väitän vahvasti niin. Lastentarhanopettajana olen todistanut esikouluikäisten tyttöjen keskustelua kiloistaan ja vanhempiensa kiloista. Olen kuullut erään pienen ja hieman pyöreän kuusivuotiaan naisenalun muun muassa toteavan kavereilleen ei niin miellyttävän keskustelun päätteeksi, että ”mä laihdutanki sitten ku mä oon aikuinen nainen. Sitten mä oon laihempi ku te”. Surullista. 

 

On ihana, että terveellisestä elämästä ja elintavoista puhuminen on lisääntynyt. Aikuiset käyvät kuntosalilla ja lenkillä, huolehditaan omasta hyvinvoinnista. Ruuan laatuun kiinnitetään huomiota ja lapsille opetetaan terveellisiä elämäntapoja. Itsekin pyrin kasvattamaan pieniä ihmisiä terveelliseen elämään niin töissä kuin kotona. Terveellisyys kuitenkin ihan huomaamatta muuttuu vartalon palvomiseksi. Raja omasta kunnosta huolehtimisen ja vartalon ehdoilla elämisen välillä murtuu helposti. Meidän aikuisten vastuullamme todella on, että välitämme juuri sitä terveellistä kuvaa suhtautumisesta vartaloon. Median mylvimistä on yhden tavallisen kansalaisen vaikea hiljentää. Omassa elämässä me voimme kuitenkin asiaan vaikuttaa. Tulisi vain miettiä, että miten puhumme pienten korvien kuullen itsestämme ja muista. Mielestäni lasten vartaloita ei tarvitse kommentoida mitenkään. Kehutaan ennemmin vaikka pienen tytön mekkoa tai pojan tummaa tukkaa. Lapsessa on niin paljon ihanuutta, että ”pömppövatsa” tai ”tappijalat” voidaan antaa olla nimeämättä paikallaan.Yhden ainoan ajattelemattoman aikuisen sanat voivat olla hyvinkin tuhoisia. Juuri siinä hetkessä pieni haavoittuva ihmisenalku voi kuulla ”arvion” ja alkaa prosessoida jotain asian korjaamiseksi.

Itse olen saanut valitettavasti kuulla vahingollisia töksäytyksiä ajattelemattomilta aikuisilta vartalostani. Olin syömishäiriöinen lapsi, laihduttava nuori ja ennen kaikkea hauras ja epävarma naisenalku. ”Oletpa sä laiha. Sähän oot niinku ne Afganistanin luurangonlaihat lapset.” ” Sä oot ihan järkyttävän näköinen. ” ”Tiiätkö mitä mustilaisen hevoselle kävi ku se opetteli olemaan syömättä? Just ku se oppi elämään ilman ruokaa ni se kuoli.” (Kukaan ei tiedä mitä parempaa olisi voinut seurata jos samat henkilöt olisivatkin kehuneet pitkää tukkaa, kaunista paitaa tai vaikka koulumenestystä.) Kun sitten yritin parantua ja olin pari kiloa hyvin hyvin tuskaisesti saanut väännettyä luideni päälle, kuulin joltain ”lihoneeni”. Valitettavaa todella.Vielä pari kesää sitten eräs perhetuttu kommentoi kesälomalla minua ja kaksoissiskoani tarkoittaen, että ”Tytöt o lihoneet.”. Olin muutama kuukausi sitten synnyttänyt toisen lapsemme, sisko oli raskaana. No, eipä siinä. Se tiedettäköön, että minun kuullen ei kannata arvostella lasta tai nuorta – oli se sitten oma tai jonkun toisen. (Uskon, ettei myöskään kenenkään aikuisen hyvinvointi lisäänny ulkopuolisen tekemästä arvioinnista vartalon suhteen.)   

Sain siskoiltani haasteen bikinikuntoon kesäksi. Otin haasteen vastaan, sillä tiedän Sarlotankin rantakunnon tavoittelussa lähtökohtana olevan hyväolo, kohentunut kunto ja terveys. Voin jo nyt luvata, että minut nähdään ensi kesänä bikineissä. Pitkän ja vaikean tien olen naiseksi kasvanut ja paljon olen oppinut. Kaikkein keskeisintä oman hyvinvointini ja onnellisuuteni kannalta on ollut oppia hyväksymään oma itseni ja arvostamaan omaa vartaloa. Jo usean vuoden olen kulkenut hyvin vapautuneena bikineissä. Molemmat lapset ovat syntyneet kesän kynnyksellä. Silti olen ollut bikinikunnossa. Minusta ei tullut koskaan missiä -tuli onnellinen elämää arvostava kukkabikineissä kulkeva nainen ja äiti. Kunpa minun rakas pieni tyttäreni kasvaisi yhtä onnelliseksi kesäpäivän palvojaksi –helpompaa tietä! 

Virkistäviä treenejä, kutkuttavia herkutteluhetkiä ja onnellisia talvipäiviä kaikille! Kasvetaan yhdessä bikinikuntoon! 

<3: Janika 

*Kuva lainattu: https://www.google.fi/search?q=miss+suomiehdokkaat+1997&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=5Ty2VPn9A4uvU8nUgLAJ&ved=0CAgQ_AUoAQ&biw=1366&bih=610#imgdii=_&imgrc=j_bKJiDSONlc2M%253A%3BgHA2PEkCd3mJNM%3Bhttp%253A%252F%252Fi124.photobucket.com%252Falbums%252Fp14%252FEmppu_album%252FMiss%252520Suomi%252F1990%252FMissSuomi1997_finalist_swim.jpg%3Bhttp%253A%252F%252Fwww.demi.fi%252Fkeskustelut%252Foma-planeetta%252Folenko-ainut-jonka-mielest%2525C3%2525A4-bea-toivonen-ei-ole-kaunis-d%3B714%3B397

"Linjoilla?" -ensimmäiset blogiterveiset

Tällä viikolla saapui talvi Pohjois-Suomeen. Valkoinen, pehmeä pakkaslumi valtasi pohjanmaan pellot ja kaupungit. Kinosten mukana saapui myös tämä blogi. Kaksi yhtä vanhaa isosiskoa ja pikkusisko ovat rakentamassa yhteistä fiilistelypaikkaa. Esteetikkojen silmin naisellisesti maailmaa katsoen ihastellaan kaikkea kaunista arjen keskellä. Hyvää oloa ja liikunnan mukanaan tuomaa endorfiinihumalaa haetaan terveellisten elämäntapojen ja kuntoilun kautta. 

Tervetuloa mukaan himoitsemaan positiivista energiaa!

Terkuin ekan postauksen tehneet;

Jenny

















&

Sarlotta