Perinnöllisyyden ihmeitä

"Onpas hän isänsä näköinen!" "Kylläpäs tytär muistuttaa äitiään." " Lapsi ei kyllä näytä oikein kummaltakaan teistä vaan täysin itseltään."

Lapsen syntymän jälkeen alkaa vauvan ulkonäön analysointi. Sukulaisista on hauskaa etsiä pienestä tuttuja piirteitä. Tapa on viaton ja mukava, mutten voi kiistää ettenkö olisi joskus inhonnut sitä. Muistan kun hormonihöyryissäni, vastasyntyneen rääpäleen äitinä, joskus jopa itkin kun joku kutsui lasta isänsä näköiseksi. Ihan tosi, mä itkin sen vuoksi! Musta vaan tuntui niin järkyttävän pahalta, että sisuksistani maailmaan mielettömällä tuskalla työntämääni lapseen ei muka näyttänyt siirtyneen yhtään mun geenejä. Ajattelin, että sori nyt vaan, mutta tämä kaikkien galaksien kaunein pieni olio on varmasti myös minun näköinen.

Hormonihirviö kaunottaren kanssa. Molemmilla ikää noin kuukausi.

Olin toivonut hartaasti sinisilmäistä vauvaa, sillä meidän perheessä äidin kauniin sininen silmienväri ei ole periytynyt kenellekään. Heikkoina hetkinä, puolison ja lapsen ulkonäöstä yhteisiä piirteitä kaivelevia kommentteja kuunnellessani, käännyin toivettani vastaan. Salaa mielessäni nautin ajatuksesta, että tumma liemi, joka mun suonissa virtaa on ollut niin vahva, että ainakin se on valunut mun lapseen muistuttaen hänessä olevan puolet minua. En voi väittää ettenkö olisi ollut pettynyt kun tytön syvänsiniset silmät alkoivat ruskettua, mutta myönnän myös kiittäneeni faijan suvussa kiertävää tummaksi maalaavaa perintöä. Ehkä vähän lapsellista, mutta totta.

Ajan kuluessa olen huomannut ulkonäköanalyysien vaihtelevan melko paljon. Puolison suku näkee lapsessa omia piirteitään ja omat sukulaiseni tunnistavat meille tyypilliset tuntomerkit. En enää ota pohdintoja niin vakavasti. Kotimme lattioita mittaava kaljupäinen mini-ihminen on kuitenkin coctail meistä molemmista ja sellaisenaan täydellinen.

Coctail siinä missä sen kuuluukin olla. <3

Perinnöllisyys on mielenkiintoista ja lapsen myötä kiinnostus siihen on vain lisääntynyt. On jännää pohtia mitkä asiat siirtyvät geneettisesti vanhemmilta jälkikasvulle. Yhtenä joulukuisena yönä heräsin vieressäni paukahtelevaan patjaan. Keskiyöllä tyllerö nosteli jalkojaan ilmaan ja lässäytteli niitä rennosti takaisin sängyn pintaan. Unenpöpperössä seurasin touhua ja aloin nauraa. Ei voi olla totta! Mun outoa, kanssanukkujaa raivostuttavaa iltariittiniä toteutettiin silmieni edessä. Parin päivän sisällä olen huomannut lapsen ihan oikeasti nukkumaan alkaessaan vatkaavan jalkojaan mun tavoin. Liitän postaukseen videon päiväunille menosta. Voiko tällainen tapa todella periytyä? Vai olenko minä jäänyt johonkin pikkuvauvojen jalkojenheilutteluikävaiheeseen kiinni?  Entä ovatko muut tunteilleet lapsen ulkonäköanalyyseista?

Hauskaa päivän jatkoa! -Jenny