Bikinikunnosta

”Valkoinen kaunis hymy, hiukset niin suloisesti. Se seisoo kauniina pinkissä uimapuvussaan. Hymyilee joka kuvassa. Se on niin kaunis, että se hymyilee varmaan aina. Kun se on valittu kauneimmaksi, siitä tulee vielä kauniimpi. Se saa kruunun päähänsä ja turkisviitan harteilleen, kyyneliä tippuu sen silmistä. Ajatella, se on Suomen kaunein. Niin kaunis ei itke varmaan koskaan muusta kuin onnesta.” Palaan ajatuksiini vuonna 1997 kun näin silmissäni Iltasanomien ja Iltalehden lööpit, joissa hehkutettiin uutta miss Suomea, Karita Tuomolaa. Kaverini, joka edellisiltana oli nähnyt lähetyksen missivalinnasta toimi selostajana, minä kuuntelin. Seisoimme pieninä ala-asteikäisinä tyttöinä erään eteläsuomalaisen ruokakaupan lehtiosastolla. Lehtihyllyllä kaveri selasi tietäväisenä lehteä ja näytti minulle kuvia uudesta Suomen kauneimmasta. Kuulin, että Suomen kauneimmaksi voi päästä vain jos on riittävän laiha ja pitkäjalkainen. Poskipäät tulisi olla myös korkeat. Kotimatkalla kaupasta kävellessämme kaverini kertoi, että hänen äitinsä oli sanonut kaverin omistavan korkeat poskipäät. Minun poskipääni vaikuttivat kaverin mielestä vähemmän korkeilta. Illalla kotona pohdin missiasiaa. Kerroin poskipäistä sekä Karita Tuomolasta kaksoissiskolle. Seuraavat päivät tongimme siskon kanssa koulumatkalla olevia lehtiroskiksia. Onneksemme löysimme missilehden! Kaksoissiskoni kanssa ihastuimme ikihyviksi misseihin ja misseyteen. Aloimme seurata Suomen kauneimpia naisia. Muistan elävästi Jonna Kauppilan, Vanessa Forsmanin, Suvi Miinalan jne. Siskon kanssa ostimme joka vuosi Iltasanomien irtonumeron jo ennen missivalintaa. Veikkasimme voittajaa. Imimme naiskuvaa, mittasimme naisvartaloita ja loimme utuista kuvaa itsestämme aikuisina. 

Kuva lainattu, linkki alla.*

No, korkeaposkipää-asia vaivasi minua monta vuotta. En kehdannut kysyä poskipäistäni keltään. Periksiantamattomana, tunnollisena ja kunnianhimoisena tyttönä päätin kuitenkin, että laiha minusta ainakin tulisi vaikka en korkeita poskipäitä omistaisikaan. Kuudesluokkalaisena aloin laihduttaa. Laihduin huomattavasti. Seiskaluokalla sairastin jo anoreksiaa. Peruskoulun päätin luokkamme priimuksena ja kaikista yhdeksäsluokkalaisista laihimpana. Kymmenen vuotta elin raakaa naisen elämää: kaloreita syötynä ja kulutettuna. Elämässä oli vain vartalo. Vartalo kietoutui ruokaan. Ruoka kietoutui vartaloon. 

Kun luen mainoksia ja otsikoita bikinivartalon saavuttamisesta, sisälläni tapahtuu jotain! Ensimmäisenä suusta pääsee: ”mukana!”. Kaikki tapahtuu haluamattani, maailma mainoksineen on kasvattanut minut bikinivartalonmetsästäjäksi. Heti seuraavana alan inhota koko mainosta bikinikunnosta. Tiedostan, että en aio lähteä mukaan leikkimään elämälläni. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin senttien mittaaminen, kananpalojen punnitseminen ja ikuinen katuminen makean suupalan jälkeen. Olen kokenut niin paljon laihdutuksesta ja siitä kun elämä pyörii kirjaimellisesti oman navan ympärillä. Vähän ajan päästä mainoksen inhoamisesta alan vihata koko bikinikunnosta puhumista. Vihaan sitä, että bikinikunnosta lukevat ja opiskelevat mainonnan ja kaiken television laihdutusohjelmiston myötä myös ne pienet ala-asteikäiset tytöt. Minulla ja kaverillani oli vain sanomalehtimedia sekä televisio. Nykyajan tyttöjen maailmaan bikinikuntoa, laihduttamista ja naisvartalonpalvontaa tulvii internetistä älypuhelimen, tietokoneen ja tabletin kautta. Vartalon merkitys ihmiselämässä on kasvanut, väitän vahvasti niin. Lastentarhanopettajana olen todistanut esikouluikäisten tyttöjen keskustelua kiloistaan ja vanhempiensa kiloista. Olen kuullut erään pienen ja hieman pyöreän kuusivuotiaan naisenalun muun muassa toteavan kavereilleen ei niin miellyttävän keskustelun päätteeksi, että ”mä laihdutanki sitten ku mä oon aikuinen nainen. Sitten mä oon laihempi ku te”. Surullista. 

 

On ihana, että terveellisestä elämästä ja elintavoista puhuminen on lisääntynyt. Aikuiset käyvät kuntosalilla ja lenkillä, huolehditaan omasta hyvinvoinnista. Ruuan laatuun kiinnitetään huomiota ja lapsille opetetaan terveellisiä elämäntapoja. Itsekin pyrin kasvattamaan pieniä ihmisiä terveelliseen elämään niin töissä kuin kotona. Terveellisyys kuitenkin ihan huomaamatta muuttuu vartalon palvomiseksi. Raja omasta kunnosta huolehtimisen ja vartalon ehdoilla elämisen välillä murtuu helposti. Meidän aikuisten vastuullamme todella on, että välitämme juuri sitä terveellistä kuvaa suhtautumisesta vartaloon. Median mylvimistä on yhden tavallisen kansalaisen vaikea hiljentää. Omassa elämässä me voimme kuitenkin asiaan vaikuttaa. Tulisi vain miettiä, että miten puhumme pienten korvien kuullen itsestämme ja muista. Mielestäni lasten vartaloita ei tarvitse kommentoida mitenkään. Kehutaan ennemmin vaikka pienen tytön mekkoa tai pojan tummaa tukkaa. Lapsessa on niin paljon ihanuutta, että ”pömppövatsa” tai ”tappijalat” voidaan antaa olla nimeämättä paikallaan.Yhden ainoan ajattelemattoman aikuisen sanat voivat olla hyvinkin tuhoisia. Juuri siinä hetkessä pieni haavoittuva ihmisenalku voi kuulla ”arvion” ja alkaa prosessoida jotain asian korjaamiseksi.

Itse olen saanut valitettavasti kuulla vahingollisia töksäytyksiä ajattelemattomilta aikuisilta vartalostani. Olin syömishäiriöinen lapsi, laihduttava nuori ja ennen kaikkea hauras ja epävarma naisenalku. ”Oletpa sä laiha. Sähän oot niinku ne Afganistanin luurangonlaihat lapset.” ” Sä oot ihan järkyttävän näköinen. ” ”Tiiätkö mitä mustilaisen hevoselle kävi ku se opetteli olemaan syömättä? Just ku se oppi elämään ilman ruokaa ni se kuoli.” (Kukaan ei tiedä mitä parempaa olisi voinut seurata jos samat henkilöt olisivatkin kehuneet pitkää tukkaa, kaunista paitaa tai vaikka koulumenestystä.) Kun sitten yritin parantua ja olin pari kiloa hyvin hyvin tuskaisesti saanut väännettyä luideni päälle, kuulin joltain ”lihoneeni”. Valitettavaa todella.Vielä pari kesää sitten eräs perhetuttu kommentoi kesälomalla minua ja kaksoissiskoani tarkoittaen, että ”Tytöt o lihoneet.”. Olin muutama kuukausi sitten synnyttänyt toisen lapsemme, sisko oli raskaana. No, eipä siinä. Se tiedettäköön, että minun kuullen ei kannata arvostella lasta tai nuorta – oli se sitten oma tai jonkun toisen. (Uskon, ettei myöskään kenenkään aikuisen hyvinvointi lisäänny ulkopuolisen tekemästä arvioinnista vartalon suhteen.)   

Sain siskoiltani haasteen bikinikuntoon kesäksi. Otin haasteen vastaan, sillä tiedän Sarlotankin rantakunnon tavoittelussa lähtökohtana olevan hyväolo, kohentunut kunto ja terveys. Voin jo nyt luvata, että minut nähdään ensi kesänä bikineissä. Pitkän ja vaikean tien olen naiseksi kasvanut ja paljon olen oppinut. Kaikkein keskeisintä oman hyvinvointini ja onnellisuuteni kannalta on ollut oppia hyväksymään oma itseni ja arvostamaan omaa vartaloa. Jo usean vuoden olen kulkenut hyvin vapautuneena bikineissä. Molemmat lapset ovat syntyneet kesän kynnyksellä. Silti olen ollut bikinikunnossa. Minusta ei tullut koskaan missiä -tuli onnellinen elämää arvostava kukkabikineissä kulkeva nainen ja äiti. Kunpa minun rakas pieni tyttäreni kasvaisi yhtä onnelliseksi kesäpäivän palvojaksi –helpompaa tietä! 

Virkistäviä treenejä, kutkuttavia herkutteluhetkiä ja onnellisia talvipäiviä kaikille! Kasvetaan yhdessä bikinikuntoon! 

<3: Janika 

*Kuva lainattu: https://www.google.fi/search?q=miss+suomiehdokkaat+1997&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=5Ty2VPn9A4uvU8nUgLAJ&ved=0CAgQ_AUoAQ&biw=1366&bih=610#imgdii=_&imgrc=j_bKJiDSONlc2M%253A%3BgHA2PEkCd3mJNM%3Bhttp%253A%252F%252Fi124.photobucket.com%252Falbums%252Fp14%252FEmppu_album%252FMiss%252520Suomi%252F1990%252FMissSuomi1997_finalist_swim.jpg%3Bhttp%253A%252F%252Fwww.demi.fi%252Fkeskustelut%252Foma-planeetta%252Folenko-ainut-jonka-mielest%2525C3%2525A4-bea-toivonen-ei-ole-kaunis-d%3B714%3B397