Äidin rimpsessa

                    ”Jos olisin keksinyt sut. Ois susta samanlainen tullut mitään en ois muuttanut.”

Kaksi vuotta sitten olin onnesta sekaisin. Minusta tuli pienen tyttövauvan äiti. Koskaan ikinä tässä maailmassa en ollut osannut kuvitella pitäväni sylissä ikiomaa tytärtä. Oma pieni tyttö oli mielessäni jotain niin kaunista ja ihanaa, että en pystynyt ajattelemaan kyseistä onnea itselleni. Muistan kun vielä synnytyssalissa olin täysin varma kätilön käsissä roikkuvan tytönrääpäleen olevan eloton. Sinipunainen tyttölapsi, jonka olin juuri ponnistanut maailmaan, oli jotain niin satumaista, että en edes uskonut sen jäävän eloon.

Synnytyssairaalan käytävillä työntäessäni pientä prinsessaani muovisängyssään, uskoin eläväni satua. Hormonityrskyissäni purskahdin itkuun tuon tuosta, olin niin ihmeissäni siitä, että juuri minä olin voinut saada ikiomakseni HÄNET, tyttären. (Välillä tosin itkin sitäkin, että jouduin jakamaan rakkauteni maailman rakkaimman pikkupoikani ja uuden prinsessan kanssa.) Itkin niin uskomattoman paljon, onnen kyyneleitä. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki se hormonimylly naurattaa. Tosin voin vieläkin ihan hyvin saada tipan linssiin katsoessani rimpsessaani.    

Minun rimpsessani on kahden vahvaluontoisen ihmisen vahvageeninen, mutta hyvin herkkä yksilö. Hän on sisukas ja temperamenttinen, hetkessä myrskyisä, hetkessä täynnä aurinkoa. Minun rimpsessani polkee jalkaa kaupan kassalla kun äiti ei osta vanukasta. Minun rimpsessani heittäytyy kuralätäkköön pettymyksen edessä ja huutaa niin kovaa, että kaikki taatusti kuulevat. Minun rimpsessani sotkee ruokapöydässä ja luulee selviävänsä kaikesta vetämällä kasvonsa vastustamattomaan tekohymyyn. Minun rimpsessani laulaa auton takapenkillä, illalla sängyssä sekä aamupalapöydässä. Hän roikottaa nukkeaan mukana kaikkialla, haluaa ponskarin joka aamu ja rakastaa korujaan. Minun rimpsessani valvottaa minua öisin, repii uusimman kirjani ja lotraa kalliin kasvovoiteeni. Hän uittaa bikinini vessanpöntössä ja huutaa naama punaisena sisustussuunnittelijan luona tai pankin neuvottelussa. Hän on minun ikioma. Aina kun tulen kotiin tai tarhan portista sisään, rimpsessani juoksee kädet ojossa vastaan ja kiljuu: ”Mun oma äiti! Ikioma!”. En voisi kuvitella elämää ilman häntä. Minä olen hänen, hän on minun. <3

Ehdimme juhlia prinsessaamme jo useaan kertaan ennen oikeaa synttäripäivää. Virallinen syntymäpäivä oli arkipäivä, joten joimme synttärikahvit raksalla lähisukulaisten kanssa. Oli piristävää istuskella keskellä keskeneräisyyttä. Kerrankin osasin ottaa rennosti! Lapset juoksivat fleeceissään huoneesta toiseen keksit ja pillimehut käsissään. Olin prepannut itseni siihen, että synttärikahvien juominen rakennuksella on jo valmiiksi huono ja epäonnistunut idea. Uskoin etukäteen olevani hyvin pahantuulinen roudatessani roskia sekä tahmaisia tarjoiluastioita kotiin kahden itkuisen ja raksapölystä valkoisen lapsen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, oikein yllättyin rentoudestani. Istuin tyytyväisenä vielä kahvittelun jälkeenkin raksalla maalitynnyrin päällä ja kuuntelin kärppäpeliä auringonlaskussa. Mitä väliä vaikka betonilattialle kaatui maitoa tai että fleecessä on tomua?! 

Tarjoilut olivat nopeat ja vaatimattomat. Iltavuoron jälkeen oli helppo koota banoffee vuokaan ja kurvata keksit kaupasta.

Kiireessä meni mukijonokin kieroon...

Ilmapalloja ensimmäisen kerran uuden kodin katossa!

Jokainen päivä on ihmeellinen, jokainen pieni prinsessa äidilleen vielä ihmeellisempi! Ollaan onnellisia muruistamme, nautitaan heidän suloisista lapsuudenpäivistään ja tehdään niistä ikimuistoisia!

Rakkaudesta rimpsessaani,

Janika

Synttärisankarin rutistuksessa. <3 Rakkautta. <3