maanantai 23. helmikuuta 2015

Kevätauringossa kohti unelmien sorvia



Viikot vaihtuvat niin pikaisesti, että tuntuu kuin jatkuvasti olisi maanantai. Kesä on jo nurkan takana ja aurinko saa ainakin mut kuplimaan onnesta. Enkä tosiaan ole ainoa. Olin eräs kaunis arkipäivä kävelyllä, kun sain matkanvarrella lenkkiseurakseni kehitysvammaisen miehen. Fiilistelimme yhdessä auringonpaistetta ja herra tuumasi, että sää on niin kaunis, jotta tekisi kokoajan mieli tyttöystävän kanssa rakastella. Lisääntyvä valo lienee saanut jo rakkaushormonit jylläämään! ;)



Mahtava vuodenaika on minulle myös osaltaan haasteellinen. Meidän pikku nyytti on kasvanut ulos vanhempainvapaasta ja mulla on edessä työelämään paluu. Olen jo jonkin aikaa kaivannut ihan mielettömästi omaa elämää kodin ulkopuolella. Haluan normaaliin rytmiin ja mukaan yhteiskuntaan, osaksi ikuisesti pyörivää oravanpyörää. Haluan käyttää aivojani ja keskustella päivisin aikuisten ihmisten kanssa. Haluan olla kiireinen ja nauttia ansaitusta vapaapäivästä. Haluan syödä muovipurkista evässalaattia ja tuntea työpanokseni olevan merkityksellinen myös muille kun perheelleni. Kaipaan haasteita ja haluan päästä saavuttamaan työelämässä enemmän. Ja eniten kaikesta, tahdon palkkapäivän.



Viimeisiä opintoja vedellään ja tavoitteena on valmistua koulusta kevään aikana. Työnhakuprosessi on käynnistetty ja sitä oikeaa etsitään. Vaikka kyseinen projekti on tavallaan melko raskas, on siinä hyvääkin. Tämä ajanjakso tuo mieleen sinkkuaikojen parhaimpia iloja. Yksin ollessa oli herkullista ja jännittävää miettiä, että mun elämä saattaa tavallaan muuttua hetkessä. Makustelin, että voin rakastua öljysheikkiin ja löytää itseni rahakasan päältä, palatsista, Arabiemiraateista. Tai kampaamasta hiuksiani suloisesti kuluneelle mosaiikkilattialle vehreydessään kukoistavalla rakkaimpani omistamalla viinitarhalla Italiassa. Tai istumasta umpirakastuneena Helsingin yössä, vaaleassa kuutamossa, opiskelijapoikaystäväni soittaessa perintökitarallaan hemaisevia balladeja pienellä parvekkeellaan. Kaikki oli mahdollista. Nyt, muutamia rajoitteita unohtamatta, on jälleen paljon kysymysmerkkejä, jotka voi maalata omin toivein mahdollisimman ihanteellisiksi. Lukiessani työnhakuilmoituksia, matkustan mielikuvassani työpaikalle ja sovittelen itseäni kyseiseen, haettuun rooliin. On mahtavaa innosta puhkuen kirjoittaa hakemusta ja lähettää Cv, valvoa yöt ja miettiä osuuko tämä paikka nyt minulle. Kauheinta on saada posti, joka kertoo ettei valinta osunut tällä kertaa valitettavasti teihin.



Ei hiosta ympärillä itämainen lämpö, ei tunnu pepun alla kolikkovuori eikä jalkapohjissa ajanpatinoimat laatat. Ei ole kitaraa eikä opiskelijapoikaa.  Todellisuudessa on kainalossa suurisydäminen ja turvallinen maalaispoika ja haaveissa se Oikea työ. Työ ei varmaan realistisesti katsottuna ole ensiosumalta unelmaduuni, mutta uskon sen vievän mua ainakin eteenpäin. Vielä minä pääsen hyvän sorvin ääreen. ;)

                       Aurinkoista kevättä meille kaikille ja onnea matkalle kohti unelmia! <3

                                                               Jenny

2 kommenttia:

  1. Kyllähän kaltaisellasi tehopakkauksella töitä on pian, se on selvää! Mistä tuo puunvärinen maljakko on ? Se on ihastuttava! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kannustuksesta, anonyymi! Bambusta tehdyn maljakon löysin kirpparilta. Lienee ulkomainen tuliainen...? Tykkään kans:)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)