Syyskuun 1.päivä, blogin henkiin herääminen kesätauolta!

Heippa, ihanat lukijat!

Olen saanut viestejä niin sähköpostitse kuin blogiin, että täällä odotellaan postauksia ja tietoa blogin jatkosta. Blogi on ollut vaiti. Anteeksi! Minulla ei vain ole ollut aikaa ja voimia kirjoittaa. Elämä on ollut täpötäynnä. Päivät niin pyöreitä ja vaativia, että tämä bloggari on kaatunut illalla sänkyyn ja sammunut heti. Ei edes unia bloggaamisesta. Jenny ja Sarlotta ovat molemmat niin kiinni työelämässä, että blogin puolella kunnostaudun pääasiassa minä! Lupaan, että syyskuu on blogin uusi alku! Pääni pursuaa tekstejä ja ideoita blogin suhteen, katsotaan paljonko niistä ehdin naputella teidän näkyvillenne...

Ankkuri on heitetty kotisataman santaan. Me olemme kotona!

Voisin valottaa hieman omaa elämäntilannettani sekä sitä, miksi en ole ehtinyt blogiin. Oikeastaan voisin sanoa, että olisin toki ehtinyt, mutta olen arvottanut minulle vielä merkityksellisemmät elämän perusasiat viime aikoina blogin kirjoittamisen edelle. Meillä oli suorastaan sairas loppurutistus raksan suhteen. Asiat menivät niin kuin emme olleet suunnitelleet ja jouduimme muuttamaan hieman keskeneräiseen kodintapaiseen. Miehen terveys oli koetuksella rankan ja työntäyteisen vuoden jälkeen ja muutto uuteen kotiin oli karu ja raskas. Onnen ja voittotuuletusten sijaan meidän kotipihallamme vilkkuivat ambulanssin valot ja illat olivat itkua täynnä. Käperryin väsyneenä iltaisin uuden kodin kiviseinien sisäpuolelle ja keräsin rakkaat ympärilleni. Halusin vain olla raksaelämän nujertaneen perheeni kanssa.

Kuten sanoin, raksa otti meistä lähes kaiken irti. Uudessa kodissa ei fiilistelty ekoina päivinä. Kuljin ahdistuksen pala kurkussa edestakaisin talossa, jossa kaikui. Hymyilin tekohymyä riemusta silmät kirkkaina leikkiville mussukoilleni, yritin esittää miehelle tyytyväistä ja onnellista. Kuitenkin itkin eniten, mitä koko sinä aikana kuin olemme mieheni kanssa tunteneet toisemme. En halunnut kutsua uutta taloa kodiksi, työleiriä ja perheen koettelijaa. Se oli ahdistusta, väsymystä ja tunteiden tuskaa. Halusin muuttaa pois. Pelkäsin suunnattomasti sitä, että raksa vei meiltä liikaa, niin paljon, ettei kaikkea ole koskaan mahdollista saada takaisin. Oikeastaan inhosin taloamme, inhosin koko ideaa alkaa rakentamaan.

Onnekseni minulla on työni. Työ, jota rakastan. Työ, jossa voin toteuttaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Töissä unohdin talon, ahdistuksen ja oman elämän repaleisuuden. Töihin ajaessa kuuntelin musiikkia sekä ajatuksiani ja riemuitsin työpäivän tarjoamasta vapaudesta olla pois omasta kotielämästä. Työn ansiosta olen onnistunut kohentamaan omaa oloani myös kotona. Niin, kotona. Uusi talo on vähitellen muuttunut kodiksi. Yläkerta alkaa olla täysin valmis ja näyttää jo aivan omalta kodilta. Kodissamme keittiö ja olohuone, vanhempien makuuhuone sekä yksi wc sekä suihkutila sijaitsevat yläkerrassa. Yläkerrasta pääsee myös suurelle terassille, joka on keskeneräisyydestään huolimatta ollut kovalla käytöllä. Vietämme iltaisin ulkoilun lisäksi paljon aikaa yläkerrassa, kodin valmiissa osassa!

Alakertakin on listoja vaille valmis. Sisustus on kuitenkin lastenhuoneita lukuun ottamatta täysin kesken. Alakerran aulan pöytä on täynnä työkaluja, seinää vasten nojaa musta roskia pursuava jätesäkki. Kodinhoitohuone on täynnä Ikean kasseja, joissa lakanat, verhot, pyyhkeet, koriste-esineet ja lastenvaatteet ym. odottelevat oman paikkansa löytymistä. Lattialistat makaavat pinoissaan yhdessä huoneessa, uudet terassikalusteet on pinottu pahvilaatikoissaan korkeaksi torniksi pääeteisen oven eteen. Pikku hiljaa. En aio stressata, sillä sen olen viime aikoina oppinut, että elämä ei koskaan tule valmiiksi. Tällä hetkellä on tärkeämpää olla päiväkodissa päivänsä viettävien kullanmurujen kanssa illat, läsnä. Viikonloppuina olisi mahtavaa siivota ja järjestää paikkoja, mutta arvotan nyt levon ja perheen kanssa vietetyn ajan tärkeämmäksi. Vielä tulee aika laittaa loput tavarat paikoilleen ja pestä ikkunat kunnolla. Nyt meillä tarvitaan koti-iltoja, veneretkiä merellä, makkaranpaistoa nuotiolla, pyöräilyreissuja ja yhdessä kokattuja iltapaloja.

Kodin lähellä on paikka, jossa vesi on todella matalalla. Tänne pääsee veneellä parissa minuutissa.

Nyt on uusi aika, minulla ja blogilla. Itseni koonneena olen yhtä raksaa kokeneempi ja vahvempi. Uskon löytäväni onnen nykyisin entistä pienemmistä asioista.  Kuulen pienen tyttäreni naurun. Plaston muovinen maasturi ajaa ruokaa vaaleanpunaiselle ponille. Poni huutaa nälkäisenä: " Lissää, lissää! Ihhaahaa haluaa jäätelöheinää!". Ilta-aurinko kultaa olohuoneen delfiini-sohvapöydän lasin.
Kaikki tähän asti olohoneeseen aseteltu on harmonisesti paikoillaan. Mies paukuttaa jotain pihalla, terassille asti kuuluvat vesijettien äänet sekä meren kohina. Täällä on meidän maailma, keskeneräinen valtakunta, jossa mikään muu ei ole täydellistä kuin tunne rakkaudesta.

Muuttopäivänä instagramiin lisäämäni kuva.

Tähän on hyvä lopettaa jättipitkä postaus! Lähdenkin seuraavaksi viltin mutkaan pakuriteetä litkimään, olen nimittäin flunssassa. Energistä ja iloista syyskuun ensimmäistä viikkoa teille kaikille ihanille!


<3: Janika